— Jumalani! Olen, olen, olen! Olen murskattu, voitettu. En kestä enempää. Tappakaa minut. Kaikki on loppu!
XXXI LUKU.
Mack, koira, joka tähän asti oli maannut liikkumattomana, kuin paikalleen jäätyneenä, nousi hitaasti ja tuijotti totisena pohjoista kohti.
Dick luuli erottavansa liikkuvan olennon harmaata taustaa vasten. Hän hieroi silmiään ja jännitti näköhermojaan äärimmilleen, odottaen, että olento osoittautuisi näköhäiriöksi ja katoaisi, kuten niin monasti aikaisemminkin. Niin ei kuitenkaan tällä kertaa käynyt; tumma pilkku kuvastui taivasta ja lunta vasten yhä edelleen, katsoipa sitä kuinka monta kertaa tahansa. Sen ääriviivoja ei voinut erottaa; etäisyyttäkään ei saattanut määrätä, kulkusuunnan juuri ja juuri arvasi. Ehdottoman varmaa ei ollut mikään muu kuin sen olemassaolo.
Dick arvaili sinne ja tänne. Ensin luuli hän sitä verrattain lähellä puikkelehtivaksi näädäksi; sitten hän muutti mieltään: hyvin kaukana kuljeksiva karibu. Hetken kuluttua se näytti ketulta. Vihdoin astui tuo olento esiin kuin sumupilvestä, ja samassa Dick pääsi varmuuteen: pohjoisesta oli tulossa mies.
Kulkija liikkui vaivalloisesti, siirtäen raskaasti jalkojaan, kompastellen ja horjahtaen tämän tästä sivulle, aivan äärimmäisen nääntyneenä. Kerran hän kaatui, mutta saavutti jälleen tasapainonsa pitkien ponnistusten jälkeen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään aseita. Hitaasti kompuroi hän yhä lähemmäksi.
Dick saattoi jo selvästi erottaa hänen kurjat, laihat piirteensä. Poskiluitten yli oli nahka pingoittunut tiukkaan, iho oli tummunut ja halkeillut pakkasessa. Huulet olivat puristuneet kiinteästi hampaitten yli, ja inhoittava pääkallon irvistys näytti hyytyneen kasvoille. Silmät olivat vajonneet syvälle kuoppiinsa ja hengitys kulki korisevana kuin kuolevalla, kuuluen pitkän matkan päähän. Oliko tuo raunio todella elävä mies? Ilmeisestikin hänen voimansa olivat viimeisillään, mutta epätoivoisesti hän yhä yritti eteenpäin. Hän liikkui vaivalloisesti, mutta hän liikkui kuitenkin; hän hoippui, mutta nousi jälleen jaloilleen; hän kaatui, mutta kompuroi pystyyn kaikkensa ponnistaen.
Dick Herron istui liikkumatta, kuollut tyttö sylissään, ja seurasi hajamielisen uteliaana kulkijan ponnistuksia. Tuossa kompastelevassa olennossa oli hän näkevinään itsensä sellaisena kuin hän oli ollut aikaisemmin, sellaisena joksi hän ei enää koskaan saattanut muuttua. Juuri noin oli hänkin taistellut, haaskaten turhan takia viimeiset tarmon rippeensä, repien elinvoimansa irti juurineen, heittääkseen ne tielle suruttomana ja ajattelemattomana, tyhjentäen itsensä, puristaen itsensä kuiviin, pelkästään päästäkseen tien päätepisteeseen. Nyt tuo kaikki oli ohi ja hän huokasi helpotuksesta. Hän oli vanha mies, jonka elämä, valoineen, varjoineen, voittoineen ja tappioineen, oli päättynyt, joka tilinsä tehneenä, rauhallisesta kolkastaan seurasi nuorempien uurastusta, noiden poloisten, joilla vielä oli pitkät, turhien taistelujen ja tuskien vuodet edessään. Kuin lumottuna istui hän hievahtamatta paikallaan, odottaen mitä tuleman piti.
Mies horjui eteenpäin, kuin sallimuksen ohjaamana, suoraan kohti ainoata elävää täplää tuossa valkoisessa äärettömyydessä. Hänen päästyään noin viidenkymmenen askelen päähän Dickistä, näki tämä hänen silmänsä. Ne olivat ummessa. Äkkiä mies raotti niitä hieman, mutta sulki ne jälleen nopeasti, aivan kuin olisi hehkuvaa rautaa heilautettu niiden edessä. Dick ymmärsi. Mies oli lumisokea.
Ja yhtäkkiä selvisi Dick Herronille, kuka tuo kulkija oli ja miksi hän palasi takaisin. Jingoss, ojibwaluopio, kavaltaja, peloittavan, salaperäisen Tien synnyttäjä, ladun, joka oli kuljettanut hänet näin syvälle kauhujen maahan, Jingoss oli sokea. Kuvitellessaan taivaltavansa kohti pohjoista oli hän eksynyt kohtalonsa polulle, erehtynyt palaamaan samaa tietä, jota oli tullut.