»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä —»
Hiljaisuus laskeutui yli tienoon. Sudetkin vaikenivat, ja naiset alhaalla intiaanileirissä keskeyttivät ainaisen torailunsa. Vain Dickin ääni kuului. Kuistilla istuivat miehet tupruttelivat sikarejaan, joiden päät hehkuivat kuin punaiset silmät pimeydessä. Galen Albret hautoi julmana ja tutkimattomana omia ajatuksiaan. Perempänä viipyi Virginia, nojaten päätään käsivarteensa, jota hän tuki ovenpieleen.
»Hän päätti pitkän päivätyön, ja sitten pääsi pois.
Nyt Ned on mullan alla lepäämässä.»
Laulu päättyi.
Virginia huokasi, ojentaen käsivartensa.
— Olen ylpeä kansastani, kuiskasi hän.