Haukemah tervehti sydämellisesti valkoisia miehiä ja taukosi melomasta. Kanootti toisensa perästä liittyi heihin. Ajelehtivasta rykelmästä nousi tupakansavu heikkoina kiemuroina.
— Veljeni ovat taivaltaneet pitkän päivämatkan, totesi vanha Haukemah. — Olemme kiirehtineet kovasti. No, nyt olemme tavanneet, ja hyvä niin. Tuolla, tuon valkoisen kallion edustalla oli Parisormella onnea — sai tapetuksi pienen veden (lähteen) partaalla seisovan karibun. Edellisenä iltana oli meillä myöskin valkoturskaa. Kolmen Puun saaren vaiheilla oli hirvien jälkiä.
Näin hän kertoi heille päivän kuluessa tapahtuneet asiat.
— Olemme surmanneet vain neenee-sheebin, sorsan, vastasi Dick, ja koppasi saalistaan kaulasta näyttäen sitä, — emmekä muuta riistaa ole nähneetkään.
— Ahah, äänsi kohtelias Haukemah.
Hän nosti melansa pystyyn. Se oli lähtömerkki.
— Peräytä, kehoitti Dick toveriaan, — nyt on päivänlaskun aika, ja minä aion yrittää saada muutaman hauennappulan uistimeeni.
Kanootti toisensa jälkeen liittyi jonoon. Näinä päivän viimeisinä hetkinä sujui matka hitaammin. Lujan melanvedon jälkeen saattoi kukin vaipua hetkeksi ajatuksiinsa. Mutta yhtäkaikki teki taito tehtävänsä ja taival lyheni. Metsäiset luodot liukuivat ohi tasaista vauhtia.
Sam puuhaili uistimen kimpussa, mutta niinpian kuin viimeinen kanooteista oli kuulomatkan ulkopuolella, huudahti hän:
— Dick, huomasitko chippewa-intiaania?