Iltapäivän lähestymistä tervehdittiin tyydytyksellä. Koko aamun he olivat uurastaneet eteenpäin, väliin sauvoen, väliin »hinaten» kanoottia kuudenkymmenen jalan pituisella nuoralla. Dick juoksi pitkin polkua kuin hevonen, touvin silmukka vyötäisilleen pujotettuna, ja Sam Bolton hoiteli kanootin päremelaa. Toisinaan oli rantapenger jyrkkä, toisinaan taas kivinen, välistä taas veden partaaseen saakka tiheän kasvullisuuden peitossa. Usein piti Dickin kahlata, usein kiivetä ja ryömiä, joskus oli hypättävä rotkojen yli, jalansijalta toiselle. Äkkiä hän lähellä vedenrajaa muutamassa matalassa lammikossa, vyötäisiin asti ulottuvassa ruohikossa, yllätti sorsaparven. Ne olivat kyllä täysikasvuisia, mutta kuitenkin kykenemättömiä pakenemaan, Dick päästi nuoransa ja laskien ilmoille huudon, loikkasi hän eteenpäin niitä kohden. Linnut pelästyivät pahanpäiväisesti, hajautuivat eri tahoille, räkättivät kuin hullut ja pärskyttelivät vettä. Sorsaemo lähti lentoon. Poikue taas pujottausi tiheään kaislikkoon sensijaan, että olisi laittautunut avoimeen veteen, missä olisi ollut helpompi pelastua.
Tässä nyt oli tilaisuus tuoreen evään saantiin, ilman että tarvitsi ampua ainoatakaan laukausta. Sam Bolton kapusi heti kanootista. Meistä olisi juttu saattanut tuntua hyvin yksinkertaiselta. Mutta musta sorsa on sukellustaituri avovedessäkin, Ja suorastaan ihmeitä se tekee, jos kaislikon varjot ovat apuna. Jos liian lähelle pyrit, luikertaa se eteenpäin oikealle ja vasemmalle kuin käärme, aikaansaamatta pienintäkään kahinaa, joka voisi ilmaista sen kulkureitin. Viisi minuuttia kului ennenkuin he keksivät ensimäisen. Terävänäköinen Dick oli kymmenen jalan päässä huomannut heikosti heilahtavan ruohonkorren ja hänen voimakkaat lihaksensa lennättivät hänet tiikerinä paikalle. Tarttuen saalistaan kaulaan kohotti hän sen näkyviin.
— Sillä tavalla, mutisi Sam.
Ja vaikka he olivat nähneet yhdeksän sorsan räpiköivän pakoon tuohon enintään viidenkymmenen jalan levyiseen kaislikkoon, eivät he onnistuneet löytämään enempää kuin kolme. Mutta se jo heille riittikin.
Matkasta keskusteltaessa olivat intiaanit luvanneet saavuttaa heidät hämärän laskeutuessa. Oltiin jo aivan Abitibin risteyksen yläpuolella. Tällä kohtaa ei virta ollut vuolas, ilmassakaan ei tuntunut tuulenvärettä. Metsä kasvoi aina veden reunaan asti niin samettimaisena ja tummana, ettei voinut sanoa, missä varjot loppuivat ja peilikuva alkoi. Ei porettakaan näkynyt vedenpinnalla, eikä ainutkaan ääni rikkonut hämärää hiljaisuutta. Sam ja Dick olivat meloneet muutaman tunnin rantaäyrään vierustaa, ja lepäilivät nyt piippujaan poltellen sekä nauttien illan viileydestä. Äkkiä kuvastui veteen kanootti, joka alempana olevasta matkasta lipui näkyviin. Se hiipi kevyesti ja äänettömästi puitten varjossa vastapäätä olevalle rannalle. Toinen kanootti seurasi, sitten kolmas ja useampia säännöllisin välimatkoin. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kanooteissaolijat näyttivät tummilta hiippapäisiltä olennoilta — intiaanivaimot olivat kääriytyneet vaippoihinsa ja kököttivät päitään nyökytellen ja käännellen. Silmänräpäyksen ajan paistoivat illan ruskossa kanoottien koivunkaarnakyljet kirkkaan keltaisina ja naisten värikkäät puvut pilkoittivat tummaa taustaa vasten. Sitten ne äkkiä vastarannan varjossa haihtuivat pimentoon. Ne liukuivat ohi kuin haamujono menneisyydestä häipyen ylempänä rannalla olevalle töyräälle. Hetkistä myöhemmin oli joki tyhjä.
— Akat ovat ryhtyneet leirintekoon, huomautti Sam Bolton välinpitämättömästi, — pannaanpa joutuin toimeksi.
He iskivät kiivaasti melansa veteen ja ajautuivat keskelle virtaa.
Pian kuului äänekkäitä klikkauksia, huutoa ja naurua ja sauvoimien kalahtelua. Päivän työ oli päättymässä. Aina päivänlaskuun saakka olivat miesten kanootit kulkeneet ensimäisinä, joen joka mutkasta riistaa etsien, hiljaisina ja vaanivina. Nyt oli naisten vuoro, leirin pystyttämisen aika. Mitään riistaa ei enää ollut tavoiteltavissa. Joukko hajaantui leikkiä laskien ja riemuiten, iloisena voidessaan hetkeksi vapautua jännityksestä.
Tovin kuluttua tulivat kanootit näkyviin, pitkä katkeamaton jono, jota johti Haukemah. Keulassa istui päällikön poika, yhdeksänvuotias nallikka, hoidellen taitavasti melaansa ja tarkasti väistäen vedenalaisia kareja. Hän tahtoi kehittyä hyväksi kanoottimieheksi, voidakseen aikanaan hänkin lähteä Pitkälle matkaile.
Jokaisessa kanootissa oli paitsi kahta melojaa koko joukko taloustavaraa ja koira tai pari, jotka makasivat kokoonkäpertyneinä ja liikkumattomina, suippo kuono kiilana etukäpälien välissä. Kesy varis pörhisteli pajusta punotussa häkissä.