Melkein penikulman verran kulkivat he saarien lomitse, mutta sitten laajeni heidän eteensä Moosen leveä uoma. He asettuivat nyt melomaan suoraan eteenpäin, pysytellen visusti lähellä rantaa, jotta virta ei pääsisi painamaan liiaksi. Näin saattoivat he edetä nopeasti, sillä he meloivat luonnollisesti intiaanien tavoin — taivuttamatta kumpaakaan kyynärpäätä ja sysäten voimakkaasti hartioitaan eteenpäin aironvedon lopulla — ja osasivat käyttää edukseen jokaista pikku pyörrettä.
Puolentoista tunnin kuluttua he saapuivat ensimäiselle vähäiselle koskelle, missä heidän oli pakko nostaa melansa ja käyttää pitkiä kuusisalkoja, jotka aamulla olivat hakanneet ja kuorineet. Dick oli keulassa. Hän näytti uljaalta seisoessaan siinä hajareisin, takakenossa, kasvot kohisevalle virralle suunnattuina. Yhtäkkiä ennättivät he vihaisimpaan pyörteeseen, missä putous odotti. Silloin nuorukainen, syvään hengähtäen, pani koko voimavarastonsa käytäntöön. Sillävälin kuin hän otti uuden puhdin, keikkui Sam Bolton peräpuolessa, pitäen kanoottia tasapainossa, tyytyväisenä antaen tunnustuksensa pojan taitavuudelle ja ruumiilliselle kuntoisuudelle. Sanottakoon mitä hyvänsä, Dick Herron taisi ammattinsa. Galen Albret oli viisaudessaan pannut Sam Boltonin käteen todella voimakkaan aseen.
Kanootti sukelsi jälleen tyynempään veteen, saatuaan naarmun pari kosken kouraisussa. Sam ja Dick pudistivat rauhallisesti veden seipäistään ja asettivat ne eteensä. Jälleen alkoi kuulua melojen tasainen »huiss klik — huiss klik!»
Nyt alkoi virta rientää kymmenen penikulman putousta kohti Abitibin alapuolella. Vaikka vedenpinta olikin sileä, koskipaikkojen poreita lukuunottamatta, kävi virta kuitenkin kovin vaikeaksi kulkea. Matkamiesten oli uudestaan pakko tarttua sauvoimiin, ja niin raatoivat he voimakkaina ja uupumattomina koko sen päivän lopputaipaleen. Kun he vihdoin nousivat maihin yöksi, olivat he jo sivuuttaneet Ranskalaisen joen suun.
Heidän kaltaisilleen harjaantuneille miehille oli leirin pystyttäminen perin pieni seikka. Dick raivasi kirveellään matalaa ryteikköä pois tieltä ja kokosi kuivia puita polttoaineiksi. Sillä aikaa vanhempi miehistä etsiskeli kuivuneita koivunvesoja, joita sitten taittoi voimakkailla riuhtaisuilla. Koivun kova kuori halkeili sieltä täältä, paljastaen käävän ja jauhomaisen puuaineen, joka oli kuivaa kuin taula ja helposti syttyvää kuin tykinruuti. Kouralliseen näitä sytykkeitä sinkautti Sam kipinän tuluksistaan. Ensimäiset liekit leiskahtivat kaarnasta ilmoille ja Dick palasi samassa ruokkiakseen ahnasta nuotiota polttopuilla.
He keittivät teetä vaskikattilassa ja paistoivat oksannenään pistettyjä lihaviipaleita liekeissä. Heidän ateriaansa kuului lisäksi vain leipää, jota olivat asemalta ottaneet mukaansa. Illastettuaan he tupakoivat, ympäröivät nuotion tuoreilla puilla ja kääriytyivät senjälkeen huopiinsa nukkuakseen. Oli kesä, eivätkä he välittäneet pystyttää telttaa.
Tuli yö ja hiljaisuus. Tuli paloi verkkaan, leimahdellen viheriäin pölkkyjen raoista. Metsäneläimiä pysähtyi tuijottamaan valkeaan liikkumattomin silmin, joista liekit kirkkaina kuvastuivat. Huuhkaja istahti johonkin läheisyyteen, alkaen huhuilla. Yläpuolella kaukaisen pohjolan aamurusko jo väreili hiljaisuudessa, joka melkein peloitti. Siellä täällä hiipivät varjot kuin mustapukuiset kirkonpalvelijat. Tuulenhenkäys leyhähti ohi ja haipui. Metsän kansoittivat aavemaiset olennot, koskemattomat, epätodelliset, jotka kuitenkin tuntematonta Läsnäoloa symbolisoiden vartioivat nukkuvia miehiä. Pohjola, tyyni ja kärsivällinen, tietoisena vallastaan ja hetkeään odottaen, houkutteli erämaaleirin kupeella.
Ennen pitkää tuli sinne pieni susilauma kyyristyen takamuksilleen varjoon. Ne olivat kylläisiä ja vaarattomia, ja istuivat hiljaa, vilkuillen uneliaasti liekkeihin riippuvin kielin, takkuisten, kilttien koirien näköisinä. Kello kahden tienoissa kömpi Dick esille huovastaan korjaamaan tulta. Hän teki sen puolinukuksissa, unisin silmin, kasvoillaan lapsellinen ilme. Sitten häh kuin puoliksi tajuissaan vilkaisi taivaalle, oliko ehkä kaunis ilma luvassa, ja kompuroi uudelleen lämpimän huopansa turviin. Sudet eivät olleet liikahtaneetkaan.
V LUKU.
Pieni jauhosäkki, liikkiö ja muu ruoka, jonka he olivat ottaneet asemalta mukaansa, osoittivat vähenemisen oireita ja matka näytti venyvän pitkäksi. Matkamiesten oli nyt susien, kotkien, haukkojen ja muitten metsän rosvojen tavalla ensi työkseen ajateltava jokapäiväistä leipäänsä. Kaikki muu sai väistyä tämän tärkeän asian tieltä. Se oli ensimäinen vero, jonka pohjola heiltä kovakouraisesti kiristi. Jos he siitä selviytyivät, oli mikä hyvänsä mahdollista; elleivät selviytyneet, oli vain tappio odottamassa. Siksipä olivatkin nuo molemmat pienet teräslanka-ansat, kahdentoista jalan pituinen verkko, ohuet, terävät veitset helmikoristeisissa tupissaan, ja varsinkin nuo kolmesataa panosta rihloihin niin tärkeitä. Niitä piti vartioida, hoitaa ja varjella.