Keskipäivä lähestyi. Matkamiehet veivät tavaransa rannalle, missä kanootti oli. Vaikka intiaanit eivät tahtoneetkaan lähteä ennen seuraavaa aamua, olivat he päättäneet painua taipaleelle heti, jotta kaikkinainen tungos ja hämminki, minkä yhtäaikainen lähtö saattaisi aiheuttaa, vältettäisiin.
Aamulla matkavalmistuksien aikana oli jo uutinen heidän retkestään ehtinyt levitä. Etenkin olivat muut lähetit ja postinkuljettajat heitä surkutelleet. Koko talven olivat nämä miehet viettäneet pohjolan pakkasten kynsissä, tarmokkaina hommiaan hoitaen. Nyt oli sopiva levon hetki, ja he säälivät noita tovereita, jotka kesken kaiken joutuivat lähtemään Hiljaisille seuduille.
Sam Bolton ja Dick Herron tapasivat siis, ollessaan lähtövalmiina, rantaäyräällä miesjoukon koolla. Nämä olivat luultavasti tiedustelijoita, joiden tehtävänä oli vakoilu vihollisen maassa, selon otto oloista, niin että yhtiö syksyllä voisi erämaahan kylvää asutuksiaan, joissa sitten sopi asuskella kylmimpinä kuukausina.
— No, te katso siele se Musta Majava lahti, neuvoi Louis Placide, mine luule ne ojibwa on siele laittanu itselle semmoisi kerpenkoloja.
— Pojat, pyysi Kern, Old Brunswick Housen kauppamies, — jos lähdette Missináibieen, niin heittäkääpä silmäys valtaukseeni Gull-järven rannalla ja katsokaa, onko se saanut olla rauhassa.
Nuori Herbert oli utelias.
— Minne asti aiotte uskaltautua, pojat? kysyi hän.
Mutta Ki-wa-nee, Lentävän aseman uskollinen kauppuri, seisoi joukossa kuin joku erikoisvaltuuksilla varustettu upseeri ja murisi halveksivasti koko jutulle, sillävälin kuin New Brunswick Housen Achard antoi varoittavia vihjauksia takalistolla seisoville intiaanimetsästäjille. — Hiljaa, poikaseni, sanoi hän Herbertille, — uutiset kulkevat kulona, ja etelässä vaaniskelevat vapaakauppiaat uusia leipämaita.
Matkamiehet olivat jo kääntäneet kanoottinsa, tyrkänneet sen veteen ja kasanneet kamppeensa kulkuneuvon keskelle.
Mutta ennenkuin he ehtivät astua siihen, riensi paikalle Virginia Albret, joka silloin oli seitsentoistavuotias, solakka ja sievä kuin nuori saksanhirvi. Päällikön tyttärellä oli tapana antaa määräyksiä, mutta hän antoi ne varsin miellyttävästi. Samalla kuin hän omisti puhuteltavilleen muutaman yksinkertaisen, ystävällisen sanan, katsoi hän heitä suoraan kasvoihin syvillä, tummilla silmillään. Molemmat metsänkävijät kunnioittivat häntä suuresti ja he kuuntelivat häntä kömpelösti lakkejaan käännellen, samalla metsämiesten tapaan tietämättään ihaillen hänen hipiänsä tuoretta, tummaa rusoa, punaisia huulia ja tukan kultaista runsautta. Se oli suloinen muisto viedä mukanaan Hiljaisille seuduille ja jo itsessään lahjan arvoinen. Sitäpaitsi oli Virginialla vielä, tapansa mukaan, tuomisensa. Kummallekin antoi hän pitkän silkkisen liinan. Sam Bolton mutisi kiitoksensa ja työnsi taitamattomasti lahjan paitansa aukosta povelleen. Dick taas riisti puoliksi ritarillisella, puoliksi kerskailevalla eleellä oman liinansa kaulaltaan ja heitti sen pois, sitoen sitten tytön antaman sen paikalle. Virginia hymyili. Kovalla nykäyksellä työnnettiin kanootti vesille. Miehet alkoivat meloa vastavirtaan.