Tuskinpa tarvittiin miesten alapuolella olevia kiiltäviä koivunrunkoja, piikkipäälaudoilla aidatun kujan ympäröimää tavaravarastoa, pitkää lippusalkoa, paalutuksen suojassa olevaa hirsimajaa, asumusten matalain aitain kupeilla lörpötteleviä puoliverinaisia, vaiteliaita, edestakaisin laahustavia intiaanivaimoja enempää kuin meluavia tahi valkoisen talon edustalla kunnioittavasti töllisteleviä intiaanilapsiakaan ilmaisemaan tienoihin tutustuneille, että tämä vähäinen, metsän ja veden ympäröimä alue oli kunnioitettavan Hudson Jahti-yhtiön asutuksia. Päivänlaskun aika ja virtaavan veden suunta osoittivat korkeata leveysastetta. Penikulman pituinen niitty intiaanileireineen, metsänsoikio ja virran suunnaton leveys ilmaisivat, että paikka oli turkiskomppanian talo. Etäällä siintävä sininen vesi oli Jameslahti, virta oli Moose; varastorakennuksen kuistilla istui muitten yhtiön virkailijain kanssa Galen Albret; virran äyräällä vetelehtivät miehet olivat yhtiön postinkuljettajia ja lähettejä, Hiljaisten seutujen matkaajia.
Heitä oli kaiken ikäisiä ja heidän pukunsa olivat monenkarvaiset. Kaikki käyttivät kirjailtuja mokkasiineja, helmikoristeisia sukkanauhoja ja punaisia villavöitä. Jokainen heistä pukeutui muuten oman makunsa mukaisesti. Niinpä saattoi heidän joukossaan nähdä sekä tyyten lakittomia että hattuniekkoja ja hiusnauhalla koristautuneita; kuka paitahihasillaan kellotteli, kuka villapaidassa pötkötti, muutamalla oli pitkä, korea huopatakki. Kuitenkin oli pari seikkaa, jotka osoittivat heidän olevan samaa maata. Kaikilla näet oli jäntevät lihakset ja laihoja he olivat peräti, silmissä haukan terävä katse, poskissa niukalti lihaa. Väkevällä tupakalla täytetty piippu tuprusi jokaisen hampaissa.
Johtuiko tuo sitten heidän iltaruskon punaamista, pronssinvärisistä kasvoistaan, silmien kylmästä ilmeestä, vaiko ehkä enemmän kummasta taustasta tykkeineen, lippusalkoineen ja hirsimajoineen; kuitenkin kaikitenkin oli vaikutelma etupäässä sotilaallinen. Nämä miehet olivat sadan taistelun veteraaneja, menetettyjen toiveiden korventamia. Vahva, mahtava, kunnioitusta ja pelkoa herättävä vihollinen oli kovettanut heidät. Heidän suorittamansa taistelut, heidän kestämänsä kärsimykset olivat miltei luettavissa heidän arvistaan; ankarat ponnistukset, ääretön karuus olivat muokanneet heidän ruumiinsa ja sielunsa. Mutta miehen luonteessa on jotakin, joka kutsuu suuriin tekoihin, ja juuri tämä ominaisuus liitti nämä maleksijat yhteen ja auttoi heitä koettelemuksissa.
Päivä painui mailleen ja pohjolan ihmeellinen, punainen hämärä kietoi tienoon verhoonsa. Jostakin etäisestä metsästä kuului yksinäisen suden valittava ulvonta. Rekikoirien kuoro kajahutti heti vastauksen. Miehet taukosivat vähitellen juttelemasta, polttelivat vain piippujaan ja vetivät sieraimiinsa kirpeätä ilmaa, nauttien hiljaisuudesta.
Yhtäkkiä ilmestyi hämärästä roteva intiaani, joka astui eteenpäin pitkin harppovin askelin. Tuossa tuokiossa oli hän heidän joukossaan, vastaten tyynesti heidän tervehdyksiinsä.
— Bo’ jou, bo’ jou [väännös ranskal. tervehdyksestä »bon jour» = hyvää päivää. — Suom.], Me-en-gen, toivottivat he.
— Bo’ jou, bo’ jou, vastasi hän.
Paria miehistä hän kosketti kevyesti hartioihin. He nousivat heti. Intiaani oli päällikön kanoottimiehiä ja he ymmärsivät Galen Albretin tarvitsevan heitä.
Me-en-genin kulkiessa edellä tallustivat he nurmikon yli, lipputangon ohi varastorakennuksen kuistille. Siellä intiaani jätti heidät. He nousivat portaille. Eräästä sisähuoneesta tunkeutui välikön läpi valoa. He joutuivat valopiiriin ja samassa pysähdytti ääni heidät.
Kuistikko oli avara ja matala, kaiteilla varustettu ja, valoneliötä lukuunottamatta, pimeä. Nojatuoleissa istui tusinan verran tupakoivia miehiä. Savu kiemurteli valojuovassa merkillisinä kiehkuroina. Sisäpuolelta kuului naisen ääni, jota pianon helinä hillitysti säesti. Ääniä kuten valoakin vaimensi huoneen etäisyys.