Miehistä saattoi varmuudella tuntea vain Galen Albretin. Hän näytti julmalta, nelikulmaiselta ja veltolta, ja hänen tapansa istua tuolissa kuin istuisi hän jonkun kaamean, verisen lain tulkitsijana oikeuden istuimella, ilmaisi hänet. Metsämiehet huomasivat hänen tarkastelevan heitä tuuheiden valkeain kulmainsa alta. Tahtomattaan suoristivat he hartioitaan.
Vanhempi miehistä oli iältään viisikuudetta tai kuusikymmentä vuotta, mutta yhtäkaikki oli hänen ryhtinsä suora ja ruumiinrakenteensa voimakas. Kapealierinen pehmeä hattu varjosti rauhallisia, harmaita silmiä, nenä oli kuin haukan nokka ja sen alla viippoivat pitkät, valkoiset viikset. Kädet, joissa suonet olivat pullistuneet pahkuraisiksi köysiksi, olivat ruskettuneet mahonginvärisiksi. Silmänurkissa vilkuili veitikka, mutta kiinteä tuijotus paljasti metsän asukkaan mielikuvituksen puutteen, samalla kuin se oli todistuksena harvinaisen sitkeästä kestävyydestä. Puku, karkeasta takista aina koristelemattomiin mokkasiineihin, oli äärimmäisen yksinkertainen.
Hänen toverinsa oli tuskin muuta kuin poikanen vuosiltaan, mutta hän oli ruumiiltaan kuin mies. Hän näytti mainiosti soveltuvan pohjolan ankaraan elämään — laaja rintakehä, sileät, täyteläiset lihakset ja ennenkaikkea täydellisesti pyöreä kaula puhuivat lämpimästä verestä, jota virtasi runsaasti hänen ruumiinsa joka osassa. Kasvot, joissa orastava parta vasta varjona näkyi, olivat huolettoman pojan, mutta katse oli miehen. Tuo kypsyneen miehen vaikutus lienee johtunut kokemuksista, joita kaksikymmenvuotiaalla ei tavallisesti vielä ole ollut, tahi ehkäpä se enemmänkin riippui eräästä omituisuudesta. Nuorukaisen silmät näet olivat niin tavattoman lähellä toisiaan, että ne näyttivät litistävän nenänvartta, ja lisäksi ne merkillisen vinosti välkähtelivät lakkaamatta. Ne tekivät hänen ilmeensä samalla sekä omituisen vieraaksi että päättäväiseksi. Mutta kun hän sitten katsahti poispäin, palasi kasvoille vanha poikamainen piirre, jota korosti eräänlainen nuorekas raakalaisuus hänen pukimiensa yksityiskohdissa — hatussa reuhotti haikaransulka kallellaan, kupeella koreili helmillä kirjailtu puukon tuppi, ja polvinauhat sekä mokkasiinit ihan uhkuivat upeutta.
Muuan miehistä kuistilla puhkesi puhumaan. Galen Albret se ei ollut, vaikka hän olikin kutsunut heidät kokoon, vaan MacDonald, hänen kaupanjohtajansa ja oikea kätensä. Itse ei Galen Albret hiiskahtanutkaan, hän vain istui, pää eteenpäin nojassa, mulkoillen miehiä syvällä päässä olevilla silmillään.
— Teidät on kutsuttu erikoistehtävää varten, aloitti MacDonald lyhyesti. — Tehtävä on vapaaehtoinen, eikä teidän ole tarvis siihen ryhtyä, ellette halua. Olemme kutsuneet teidät siksi, että tähän saakka aina olette suorittaneet loppuun ne hommat, joihin olette ruvenneet. Te, Herron, ette tosin ole paljon ehtinyt, koska vielä olette nuori, mutta vähitellen saavutatte luottamuksemme. Mutta Bolton, te olette vanha tekijä, ja sepä merkitsee jo koko joukon.
Galen Albret liikahti. MacDonald äkkäsi viittauksen ja jouduttautui asiaan.
— Sanon teille, mitä haluamme. Ellette tahdo käydä puuhaan käsiksi, niin ette siitä myös mitään tiedä. Onko selvä?
Hän siirrähti lähemmäksi valoa, tutkien heidän kasvojaan tarkasti.
Miehet nyökäyttivät päätään.
— Varmasti, lisäsi Herron.
— Hyvä on. Muistatteko, miehet, Jingossin, ojibwaintiaanin, joka kävi täällä ostoksilla vuosi sitten, viime kesänä?