Intiaanit olivat suoriutuneet uudestipukeutumisestaan lyhyessä ajassa. Yhtäkaikki olivat he ehtineet tavata vaimonsa, purkaa matkatavaransa ja koristautua hienoimpiin juhlatamineihinsa. Heillä oli yllään peurannahkoja, joihin helmistä ja silkistä oli ommeltu mitä kauneimpia kukkakuvioita, pronssi- ja hopeakoristeita oli siroteltu sinne tänne, ja paljaaseen ihoon oli maalattu leveitä, kirkuvankeltaisia ja helakanpunaisia viiruja. Sitäpaitsi oli heillä pieniä lippuja, värjätystä villasta kudottuja kaikki samaa raakalaiskomeutta kuin muinaisinakin aikoina. Jokainen pyssymies kantoi pitkää messinkihelaista »kauppakivääriä», joka taatusti tappoi kymmenen kyynärän päästä.
— Onpa totisesti varusteet! ihasteli Sam.
Viisi tai kuusi nuoremmista miehistä oli astunut maihin. Äkkiä he katosivat pensaikkoon. Vaikka jälelle jääneet jännittivät kaikki aistimensa, eivät he kyenneet enempää silmin kuin korvinkaan erottamaan toveriensa kulkua tiheikön läpi.
— Metsästäjiä, arvaan ma, tuumi Dick.
Muut intiaanit seisoivat kuin pronssiset kuvapatsaat. Hetken kuluttua kuului laulurastaan heleä liverrys. Heti meloivat miehet eteenpäin hirventappajan hiljaisin vedoin, ja kanoottijono kiersi niemekkeen toiselle puolen.
Dick tarkasti rantaa, mutta ei nähnyt mitään. Sitten kuulivat kaikki puoliksi tukahdutetun tyytyväisen ähkäisyn, jota seurasi syvä hengähdys. Aavemaisina, miltei liikettäkään tekemättä, heilahtivat kanoottien keulat kevyinä kuin höyhenet niemenkärkeä kohti, pysähtyen ajopuukasaan vanhan viidakon siimeksessä. Karhu oli piehtaroinut viileässä, kosteassa hiekassa, ilmeisesti elämästä nauttien. Hetkistä myöhemmin se pisti esiin päänsä puukasan takaa ja ryhtyi hitaasti tarkastelemaan jokea.
Sen katse oli ilmeetön, kita puoliavoin ja kieli riippui velttona — sanalla sanoen se oli niin hullunkurisen näköinen, että Dick nauroi melkein ääneen. Ei kukaan liikkunut tuumankaan vertaa paikaltaan. Karhu löntysti takaisin viileälle hietikolleen huoahtaen hekumallisesti. Kanootit liikahtivat hieman eteenpäin.
Nyt vanha Haukemah nousi pystyyn, asettuen kanoottinsa keulaan. Hän alkoi puhua nopeasti matalalla äänellä. Heti kiikahti karhu näkyviin, räpytellen viisaan näköisenä pieniä, ilkeitä silmiään. Se tarvitsi moniaan hetken ratkaistakseen mitä nuo liikkumattomat, kirjavanväriset pökkelöt oikeastaan mahtoivat olla, ja sitten se kääntyi takaisin, mutta pysähtyi heti kun se vainusi maan puolelta uhkaavat piirittäjät. Vielä se ei kuitenkaan ollut kokonaan hämmentynyt, vaan heilui levottomana edestakaisin, karhujen tapaan, Haukemahin jatkaessa jutusteluaan matalalla äänellä:
— Ohhoh, makwá, pikku veljemme, sanoi hän, emme lähesty sinua vihalla emmekä töykeydellä. Me aiomme päinvastoin tehdä sinulle hyväntyön. Täällä vaanivat nälkä, vilu ja viholliset. Tulevassa elämässä odottaa sinua autuus. Jos siis nyt sinut ammumme, oi makwá, pikku veljemme, niin älä meille vihastu.
Hän kohotti pyssynsä ja nykäisi liipasinta. Muut kanootit ja pensaikossa piileskelevät nuorukaiset yhtyivät samassa rämisevään yhteislaukaukseen.