No, kauppapyssy on kauppatavaraksi aiottu. Se muistuttaa lähinnä kaasuputkea, joka on kiinnitetty pitkään, kömpelöön puukalikkaan metallitangoilla. Sen piti mukamas olla sekä luoteja että haulia varten. Todellisuudessa riippui sitten tarkk’ampujan menestys paljon enemmän hyvästä onnesta kuin taidosta. Elleivät metsäintiaanit osaisi lähestyä saalistaan niin tavattoman äänettömästi ja huomiota herättämättä, jäisi se totisesti kovin laihaksi.
Kymmenisen pikku luodin vinkuessa sen korvissa kääntyi karhu äristen, näykkien ilmaa ja hiekkaa tuprutellen, mutta edelleenkin peräytyen. Musta karhu ei tavallisissa oloissa ole mikään vaarallinen peto, mutta silloin tällöin se maksaa täysin mitoin hätyyttäjälleen. Tämä kontio oli pahasti haavoittunut ja lisäksi pahasti pelästynyt. Sen hajuaisti ilmaisi sille, että tuolla pensaissa väijyi vihollisia, — montako, oli vaikea sanoa, — jotka olivat piilossa, tuntemattomia, ja senvuoksi pelottavia. Edessä oli toki jotakin määrättyä, varmaa. Ja ennenkuin hämmästyneet intiaanit ennättivät peräytyä, oli se syöksynyt karille, ja läjäyttänyt kämmenensä vanhan Haukemahin kanootin keulalle.
Punaiset miehet päästivät hälyytyshuudon. Toiset alkoivat raivokkaalla kiireellä panostaa suustaladattavia kauppapyssyjään uudelleen, toiset yrittivät taistelupaikalle minkä meloista ja mokkasiineista lähti. Haukemah itse syöksyi rohkeasti eteenpäin puolustautuakseen, mutta kaatui, ja ärtynyt peto hyökkäsi hänen kimppuunsa. Vesi roiskahti korkealle. Dick Herron kohosi äkkiä jaloilleen ja laukaisi kiväärinsä. Karhu lysähti kokoon liejuiseen veteen, pää alaspäin vääntyneenä, ja hieno verijuova pujottausi taistelupaikalta virralle. Haukemah ja hänen perämiehensä kompuroivat pystyyn vettä valuvina. Syntyi hetken hiljaisuus.
— Hitto soikoon, sinäpä olet koko mestari! räjähti Sam Bolton lopulta. Miten ihmeessä sinä menettelit? En totisesti olisi pystynyt itse aikaansaamaan mitään tuollaisessa sekamelskassa — lopultahan ei nähnyt ainoatakaan kohtaa, mihin olisi voinut tähdätä.
— Onnenpotkaus, vastasi Dick lyhyesti. — Sain laukaistuksi äkkiä ja luoja huolehti lykystä.
— Olisit helposti voinut osua Haukemahiin, huomautti Sam.
— Varmasti! Mutta enpäs osunut, lopetti Dick keskustelun.
Intiaanit kokoontuivat ihaillen tarkastamaan saalista. Dickin luoti oli lävistänyt pään korvien kohdalta. Heistä oli teko todistus mitä ihmeellisimmästä ampumataidosta, ja sitä se totisesti olikin, ellei se ollut aivan silkkaa onnenpeliä. Haukemah oli hieman pahalla tuulella koristeittensa kastumisesta, sillä karhu on pyhä eläin ja asiaan kuuluu, että tehdään selkoa syistä, miksi se ammutaan, ja ollaan tässä tilaisuudessa yhdenmukaisissa juhlapuvuissa. Naisten parvi näyttäytyi nyt rannalla ja pian kohosivat kaikkien riemuhuudot ilmoille.
Kauniit peurannahkavaatteet vaihdettiin sitten nopeasti arkipukuihin. Tartuttiin kontion ruhoon ja kiskottiin se hinaamalla ja pyörittämällä kuivalle rannalle. Siellä oli tuo möhkäle varmassa ankkurissa, käpälät puuhun sidottuina. Ja nyt alkoi teurastus ja taljan nylkeminen.
Ei palaakaan turmeltu. Ensin erotettiin se liha, joka syötäisiin lähiseuraavina päivinä. Mitä jäi yli, leikattiin hienoiksi suikaleiksi ja ripustettiin salkojen päähän kuivamaan. Jätteet viskattiin koirille, jotka kerrankin saivat syödä itsensä kylläisiksi. Kolme vanhaa naista ryhtyi veitsillä nylkemään irti nahkaa. Se oli tähän vuodenaikaan mitä kaunein, turkki kun vielä oli lyhytkarvainen ja pehmeä. Muut naiset pystyttivät leiriä. Ei ainoakaan oikea intiaani suostuisi edes ajattelemaan matkan jatkamista, kun kerran suurenmoinen juhla on odotettavissa.