Sillävälin kuin näitä valmistuksia tehtiin, pesivät ja puhdistivat vanhemmat miehet huolellisesti karhun kallon. Sitten he katkaisivat mäntyisen seipään ja kiinnittivät kallon sen päähän, kohottaen lopuksi tämän voitonmerkkinsä rannalle lähellä virtaavaa vettä. Jos kallo säilyisi siellä kahdentoista kuukauden ajan, olisi kuolleen pedon pyhä henki tyydytetty. Senvuoksi ei Haukemahkaan, kun leirin purkamisen aika tuli, tahtonut jättää jälkeensä tavanmukaista hieroglyfikuulutustaan. Jos näet vihollinen sattuisi osumaan paikalle, voisi se aikaansaada paljon ikävyyksiä Haukemahille kaatamalla kalloseipään, mutta jos kallo pysyisi tuntemattomana, ja siis yhtä hyvin voisi olla jonkun ystävän pystyttämä, saisi se todennäköisesti olla rauhassa. Ottaen huomioon tämän asian, huolehtivat kokeneet matkamiehet siis seuraavana päivänä leirin purkamisen jälkeen siitä, että kaikki selvimmät merkit heidän viipymisestään paikalla tulivat poistetuiksi.
Ilma muuttui aivan odottamatta. Taivaalle ajautui nopeasti raskaita, harmaita pilviä, jotka kulkivat luoteesta kaakkoiseen. Tuli kylmä. Koleutta seurasi viitisen tunnin kuluttua sade. Se äityi kiukkuiseksi, ryöppyäväksi myrskyksi. Jokaisen kanootin keskikohdalle pinottua taloustavaraa varjeltiin mahdollisimman huolellisesti telttakankailla, mutta ihmiset saivat kärsivällisinä sietää vettä ja tuulta, alttiina kaikille myrskyn myllerryksille. Vesi valui virtoina heidän hiuksistaan kasvoille ja edelleen jo pahasti kastuneille vaatteille. Peurannahkaiset mokkasiinit imivät vettä kuin sienet. Välinpitämättöminä he milloin yrittivät meloa, milloin polskuttelivat vedessä. Sääret olivat siksi paljon näkyvissä, että ne joka tapauksessa kastuivat. Ja vilu aivan puistatti. Aina kun he astuivat maihin, kastelivat ruoho ja pensaat heidät yltä päältä. Yön lähestyessä oli jokainen matkueen jäsen, molemmat valkoiset miehet mukaanluettuina, niin märkä kuin olisi hän pulikoinut vedessä hiusmartoaan myöten. Oli vain vähäinen ero: jokivesi olisi voinut tuntua asteettain lämpimämmältä vaikuttaessaan ruumiiseen villakangasvaatetuksen läpi, mutta sadeveden kylmyys uusiintui alituisesti.
Eipä ollut suurta helpotusta odotettavissa, vaikka olisi jo alettu hankkiutua yöteloillekin, märkiä ja väsyneitä kun oltiin. Puut tihkuivat vettä, maa oli likomärkä, jokainen oksa ja korsi kylmä ja niljakka. Päivällä kokoontunut vesi virtasi hitaasti kapeina pikku puroina alavammalle maalle. Kostea tuuli tuntui huokuvan suoraan maanpinnasta.
Mitkään puolittaiset toimenpiteet eivät tulleet kysymykseen enempää kuin arkuuskaan. Jokainen kompuroi miehekkäästi metsään, kokosi ja kantoi pois, korven rankkasateen riehuessa, kaiken kuivan puun, minkä suinkin löysi. Koivunkuoren suojaan kätkeytyvä taula oli nyt arvokasta tavaraa. Tuli saatiin syttymään; ensin olivat liekit mitättömät ja savu tuprusi sakeana, mutta vähitellen tarttui valkea polttoaineisiin. Pieni tulenkieleke kymmenkertaistui, sammuakseen jälleen, ehdittyään tuskin osaksi kuivata teltoille aiotun paikan. Kuuma tee ahmaistiin kiitollisin mielin ja huopia levitettiin lähelle liekkejä lämpiämään. Ei kukaan ehtinyt kuivua täydellisesti, mutta jokaisen vaatteet höyrysivät ja ryöppyävässä sateessa tuntui tämäkin ylellisyydeltä. Makuuhuovat olivat kosteat, vaatteet olivat kosteat, maa oli kostea, ilma oli kostea; mutta sittenkin, tuollainen epämukavuus on pieni, hetkellinen asia, ja sen kyllä jaksaa kestää. Itse asiassa se ei merkitse mitään. Sellaista on intiaanin filosofia, ja se selittää, miksi punainen mies ylimalkaan aina on liikkeellä sateen aikana, sensijaan että piilottautuisi leiriin.
Rajuilmaa kesti neljä päivää. Sitten kääntyi tuuli pohjoiseen, ja taivas seestyi.
Tähän saakka oli virta paikoitellen ollut vuolas, mutta kanootit oli aina joko hinaamalla tai sauvomalla pakotettu nousemaan vastavirtaa. Kellon lähetessä yhtä aamulla Haukemah kuitenkin astui maihin, vetäen huolellisesti palkoveneensä kuivalle.
VII LUKU.
Kauppatie kulki oikealle, läpi suuren, lehtevän metsän, liukui sitten pensaston piiloon, nousi jyrkälle kukkulalle ja polveili yli vierukivisen, sammalpeitteisen ylängön aletakseen jälleen neljännespenikulman päässä jokiäyräälle. Mutta älkää kuvitelko mielessänne mitään Mainen tai Ala-Kanadan kauppatietä. Tämä oli huono, epäselvä polku — toisinaan oli sen varrella joku kaatunut, puoleksi laho ja kuorittu puu, toisinaan riippui kuivunut oksa sen yli, väliin vain pelkkä tunne ilmaisi, että muutkin olivat kulkeneet tätä tietä. Ainoastaan kokenut matkamies saattoi seurata sitä.
Kanoottien lasti purettiin rannalle. Kukin, vieläpä pienet lapsetkin, otti taakkansa hartioilleen. Pitkä vyö solmittiin silmukaksi, joka sitten sovitettiin otsan ympäri, kun ensin kantamus oli siihen pujotettu. Muutamat voimakkaimmista miehistä saattoivat siten kantaa lähes kaksisataa naulaa painavia tavaramyttyjä.
Intiaanit eivät tee työtä järjestelmällisesti, kuten osa heidän valkoisia veljiään. He lepäsivät, kyyhöttäessään kantapäillään, rupatellen, meluten ja riemuiten. Kuitenkin tuli työ jollakin tavoin hyvin tehdyksi, ja lisäksi nopeasti. Joltakin kummulta katsottuna olisi näky varmasti ollut maalauksellinen. Erikoisen silmiinpistäviä olivat miehet, jotka tällä hetkellä seisoivat kukkulalla joutilaina, veltoissa asennoissa, viitat ilmassa liehuen, lisäten maiseman viehätystä, sillävälin kuin loppumaton jono kärsivällisiä raatajia ponnisteli eteenpäin alempana, kyyryssä raskaitten taakkojensa alla.