— Voi helvetti! räjähti Dick äkeissään, läimäyttäen melallaan vettä.
Hän loikkasi maihin, koppasi tytön syliinsä ja lennätti hänet melkein väkisin kanoottiin. Sitten hän tyrkkäsi kevyen aluksensa virtaan ja ryhtyi tuikean näköisenä jälleen melomaan.
Tyttö peitti käsillään kasvonsa. Kun valkoisten miesten alus saavutti pääjoukon, kyyristyi hän kanootin pohjalle, väristen pelosta huomatessaan heimolaistensa julmat, tarkastelevat katseet. Dick meloi halveksivan näköisenä eteenpäin, kääntämättä katsettaan oikeaan tai vasempaan, lähestyen intiaaneja, vaikka väylän vaikeus hidastuttikin kulkua. Sam Bolton pysytteli perässä rauhallisena ja tottuneena.
Kerran, kun intiaanit olivat jääneet taakse, hän nojasi eteenpäin ja alkoi puhua tytölle matalalla äänellä, lohduttaen häntä kuin pientä lasta. Hetken kuluttua lakkasi tämä vapisemasta ja katsahti ylös. Mutta hänen katseensa oli tyhjä, eikä siinä näkynyt mitään kiitollisuutta vanhaa, vakavaa miestä kohtaan, joka niin ystävällisesti oli koettanut lievittää hänen epätoivoaan. Ei, hänen silmänsä tuijottivat vain suuttuneen nuorukaisen suoraa selkää, miestä, jonka teko oli hänen onnettomuutensa aiheuttanut. Ja Sam Bolton, joka ymmärsi hänet, huokasi hiljaa, ryhtyen jatkamaan tasaista melomistaan.
Kun keskipäivän tienoissa pysähdyttiin ja astuttiin maihin, oli mahdotonta päästä perille villien mielialasta, mutta iltapuoleen kävivät heidän aivoituksensa sitä selvemmiksi. May-may-gwán itse ei saanut enempiä moitteita, mitä hän suuresti ihmetteli, vaan hänet päästettiin menemään, naisten letkausten ja pistosanojen rapsahdellessa hänen ympärillään. Ehkäpä hänen valtiaansa olivat siksi oikeudentuntoisia, että myönsivät hänen olleen syyttömän ainakin viimeiseen rikkomukseen. Tahi, mikä on todennäköisempää, ehkä Hiljaisten seutujen julmat miehet, joiden rotuviha aina on valmis leimahtamaan ilmi, tästä saivat aiheen antaakseen tunteensa muuttua teoiksi. Nuoremmat punanahat vetäytyivät siekailematta erilleen muista. Vanhemmat taas katsoivat sopivaksi istuutua valkoisten miesten nuotion ääreen, mutta heidän keskustelunsa oli kovin muodollista ja sanojen lomassa oli pitkiä taukoja. Tilanne kärjistyi päivä päivältä. Jo viikon verran oli kylmä pohjatuuli heitä kiusannut, ja sen koommin he eivät olleet nähneet mitään suurriistaa. Arat eläimet vainusivat heidät pitkien matkojen takaa. Lihavarasto teki loppuaan. Yölliset saaliit ansoista ja verkoista eivät riittäneet niin suurelle joukolle. Ja syypäinä jatkuvaan huonoon onneen pidettiin vieraita. Lopulta leiriydyttiin päiväksi, ja Koukkunenä, paras erämies ja metsästäjä, lähti yrittämään karibunpaistia metsästä. Dick, joka toivoi saavuttavansa hiukan suosiota, lainasi Winchesterinsä tarkoitukseen.
Intiaani hiipi hiljaa sammalpeitteisten puitten välissä, kunnes saapui karibunjälille, jotka vielä olivat verrattain tuoreet. Kukaan muu kuin Koukkunenä tuskin olisi tainnut seurata heikkoja askeltenpainamia, mutta hänpä tiesikin temput: kulki ensin nopeasti, sitten yhä hitaammin ja lopulta maleksi kuin etana. Kaikki sujui äänettömästi. Siitä, että hän pystyi vaikean tehtävänsä viemään päätökseen, sai hän kiittää valppaita silmiään, jotka oitis osoittivat hänelle, mihin jalkansa panna, ja myöskin taitoa hallita notkeita lihaksiaan, niin ettei ruumiinpaino koskaan langennut yhdelle, vaan jakaantui kaikille tasan. Näin hän suorastaan liukui metsän läpi.
Kun jäljet muuttuivat tuoreiksi, pysähtyi hän usein tutkiakseen niitä tarkoin; toisinaan hän niitä haistelikin, tai kosketti ruohoa, jota eläinten sorkat olivat tallanneet. Kerran hän peloitti närhin, mutta ehti jäykistyä liikkumattomaksi; ennenkuin tämä metsien vikkelä vartija ennätti kajahuttaa varoituksensa. Täydet kymmenen minuuttia villi patsaana pötkötti. Vihdoin lensi lintu tiehensä ja mies ryhtyi jälleen hiljaiseen hiipimiseensä.
Keskipäivä oli jo kohta käsissä. Karibu oli syödessään edennyt hitaasti. Nyt se oli kylläinen ja halasi lepoa. Ja Koukkunenä tunsi tarkoin sen tavat: se aikoi poiketa hiukan oikeaan tai vasempaan polultaan, paluutietä vartioidakseen.
Koukkunenä tutki yhä huolellisemmin rikkipoljettua ruohistoa. Sitten hän jätti polun, hiipien kuin aave, äänettömästi ja tasaisesti, mutta niin verkkaan, että jo piti tähyillä tarkasti, ennenkuin saattoi huomata hänen ollenkaan liikkuvan. Katse hänen kiiluvanmustissa silmissään harhaili sinne tänne. Hän ei odottanutkaan näkevänsä karibua, vielä vähemmän yritti sitä puijata, toivoipa vain näkevänsä edes ruskean pilkahduksen, oudon ääriviivan, valon ja varjon tavallisesta leikistä erottuvan häilähdyksen. Se riitti kokeneelle erämiehelle. Hetken kuluttua keskittyi hänen katseensa yhteen pisteeseen. Muutaman vaahteraryhmän tummassa, vilpoisen vehreässä siimeksessä hän pikemmin tunsi kuin näki jonkun erikoisen, syvän värivivahduksen. Koukkunenä tiesi, että tämä lämmin väri kuului kaivatun riistan ruskeaan kesäasuun. Hän kiskaisi rihlansa hanan vireeseen.
Mutta karibu on suuri eläin ja sitä voi satuttaa kuolettavasti vain muutamaan paikkaan. Eikä Koukkunenä suinkaan ollut niin tyhmä, että olisi ampunut umpimähkään. Hän vihelsi.