On suorastaan hullutusta lähteä kanootilla pyrkimään tällaista jokea ylös. Virta on siksi voimakas, ettei kukaan jaksa sauvomalla sitä vastaan taistella enempää kuin jonkun hetken, rannat taas ovat niin tiheän kasvullisuuden peitossa, ettei hinaaminenkaan voi tulla kysymykseen. Melkein ainoa keino oli käyttää parasta mahdollista tietä. Ja se merkitsi etenemistä kahlaamalla. Dick polskutteli kokassa ja Sam peräpuolessa, molemmat etunojassa ponnistellen kohisevaa virtaa ylöspäin. Kaikenkokoiset vierinkivet vaikeuttivat kulkua, jalat lipesivät liukkailla paasilla, vaarallisia koloja ja kuoppia väijyi joka puolella, ja vesi oli jäätävän kylmää. Välistä onnistui heidän meloa eteenpäin viitisen sataa jalkaa. Silloin he tavallisesti istuivat hajasäärin, toinen keulassa toinen perässä, jalat vedessä riippuen. Siinä oli sitten varottava, ettei vettä päässyt räiskymään alukseen. Koska kesä oli vasta alussa, törmäsivät he silloin tällöin ajopuihin, ja sellainen tärähdys kyllä riitti ajamaan kankeuden jaloista, niin että he saattoivat tuntea pohjan niiden alla.
Se oli kovaa työtä ja kylmää työtä ja kysyi kärsivällisyyttä. Joka penikulmalta oli suoritettava korkea maksu, ja ponnistukset toistuivat moneen kertaan sekä illalla myöhään että varhain aamulla.
Dick, nuoruutensa parhaissa voimissa, näytti nauttivan tästä. Matkustaminen intiaanien seurassa ei ollut suurestikaan käynyt hänen lihaksilleen. Nyt hänellä oli tilaisuus ponnistaa oikein olan takaa. Hän suorastaan nautti elämästä, ahmi ilmaa keuhkojen täydeltä, kyyristi hartioitaan ja murtautui läpi Pohjolan uloimpien etuvartioketjujen hurjana ja häikäilemättömänä, sokeana, kuurona ja välinpitämättömänä kaikelle muulle kuin vaaroille, joiden voittamiseen hän sai käyttää kaiken tarmonsa ja voimansa virran kanssa painiskellessaan.
Mutta Sam silmäili tyynenä, kärsivällisenä ja nurkumatta näköalaa hieman laajemmaltakin. Hän taisteli uljaasti kylmyyttä ja vettä vastaan, ei rehkien niinkuin Dick, vaan pitkäaikaisen tottumuksen terästämänä, ja hänen tarkat silmänsä tähyilivät metsää yhtä paljon kuin edessä virtaavaa jokeakin. Nuoruutensa ohella oli hän menettänyt taidon täysin hallita ruumistaan, vankkumattoman terveyden ja pettämättömän vastustuskyvyn, mutta iän karttuessa vastukset ja harmit olivat käyneet yhä vähäpätöisemmiksi tekijöiksi hänen elämässään. Hän oli tietoinen metsän hiljaisuudesta, lintujen ja petoeläinten läsnäolosta ja niistä tuhansista pikkuseikoista, jotka yhdessä muodostavat korven.
Ja tottuneen erämiehen tarkalla kuudennella aistilla tajusi Sam eteenpäin tarpoessaan, ettei kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Tämä aistimus ei suinkaan tullut mitään tavallista tietä. Se oli vain yhtäkkiä tavoittanut hänen aivonsa. Hänen olemuksessaan oli moni säie viritetty väräjämään sopusoinnussa korpimetsän kanssa. Ja tämä sopusointu oli nyt jollakin tavoin rikkoutunut. Sam Boltonista tuntui metsä merkillisen vieraalta, ja se saattoi hänet levottomaksi.
Tämän tästä hän pysähtyi äkkiä, joka hermo väristen, sieraimet laajenneina kuin villieläimellä sen vainutessa vaaran. Ja koko ajan hänen viisi muuta aistiansa, joihin hänen myös täytyi luottaa, todistivat kuudetta vastaan. Ei näkynyt muita eläviä olentoja kuin erämaan tavalliset asujamet.
Tuo itsepintainen vieras tuntu ei kuitenkaan väistynyt. Sen saattoi helposti ajaa pakosalle, mutta se palasi aina uudelleen. Kahdesti, kun Dick lepäsi nauttien piipullisesta tupakkaa, taivalsi hän takaisin samaan suuntaan, josta olivat tulleet, etsien tuntematonta vaaraa, levottomana, vaikka ei itsekään tiennyt miksi. Metsä pysyi tyhjänä. Kaikki tuntui olevan kuten olla piti. Hän palasi kanootilleen päätään pyöritellen, kykenemättömänä pääsemään vakaumuksestaan, että jotakin oli vinossa.
Myöhemmin päivällä ajautuivat he pikku kalliolle. He kapusivat sille, tekivät pienen tulen ja keittivät teetä. Sitten he söivät viimeiset rippeet leivästään, hieman liikkiötä ja kylmää peltokananpaistia. Aurinko oli jo korkealla ja ilma oli lämmin. Metsä tuoksui heikosti ja lintuperheet livertelivät kotoisia laulujaan. Joku utelias paarma töksähteli vasten heidän poskiaan. Vaatteet höyrysivät ja jäsenet norjistuivat päivän armottomasti loimottaessa.
Sam Boltonpa vain ei vieläkään voinut heittäytyä niin iloisen huolettomaksi kuin Dick. Kahdesti hän syömisensäkin keskeytti, jääden suu avoinna kuuntelemaan, kunnes jälleen epävarmana ja ikäänkuin hölmistyneeni hapuili huuliaan.. Lopulta hän nousi tehdäkseen taaskin tarkoituksettoman kierroksen metsässä. Dick ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen edesottamuksiinsa. Vaaran sattuessa oli hän totisesti voimakkaampi ja hyödyllisempi kuin toveri; mutta nyt kun kyseessä oli ainoastaan vaikeasti kuljettava taival, ja vastuu oli toisen hartioilla ei hän ensinkään viitsinyt vaivata päätään, vaan jätti, kuten kunnon luutnantti ainakin, koko jutun kapteenina selvitettäväksi, itse puoleksi ummistetuin silmin seuraten ruusupuisen piippunsa savukiemuroita.
Illan hämärtyessä laskettiin verkko veteen, langat laitettiin ja ansat asetettiin. Niinkauan kuin voitiin toivoa näiden riittävän riistan hankintaan, säästettiin ampumavaroja. Märät vaatteet ripustettiin tarpeellisen matkan päähän nuotion liekeistä.