— Kyllä. Olemme kiitollisia lahjoistanne.
— Siisti, vanha velikulta, tuumiskeli Dick Haukemahin ylväänä poistuessa.
— No, eipä olisi meille voinut käydä paremmin, ihastui Sam. Tässä minä olen vaivannut päätäni livistämiskeinoja aprikoimalla. En olisi halunnut enää jatkaa matkaa heidän seurassaan kovinkaan pitkälle, mutta toiselta puolen oli vaikea keksiä sellaistakaan veruketta, että olisi päässyt heistä kunnialla eroon. Tunnen suoranaista helpotusta saatuamme näin rukkaset heiltä. Paras tie Kabinikágamiin kulkee pitkin erästä jokivartta, jota intiaanit nimittävät Mattawishguiaksi, ja mikäli tiedän, on se noin viiden tunnin matkan päässä täältä.
Hän olisi voinut lisätä, että Dickin ajattelemattomuus oli ollut syynä kaikkeen siihen harmiin, jonka hän oli nurkumatta sietänyt, mutta hän vaikeni, vakuutettuna nuoren miehen luotettavuudesta tarpeen vaatiessa.
IX LUKU.
Dick Herron ja Sam Bolton istuivat kaatuneen puun rungolla. Oli hämärä aamu. Jokea peittävän usvan läpi häämötti heikosti joku liikkuva olento. Silloin tällöin rikkoi terävä ääni äärettömän hiljaisuuden — mela loiskahti, kanootin keula liukui kohisten veteen, kesy varis vaakkui. Vähitellen kutistuivat miesryhmät yhä pienemmiksi. Näkymättömiä kanootteja työnnettiin teloilta näköpiirin ulkopuolella. Tovin kuluttua oli jälellä van muutama kaapuniekka olento, viimeisetkin naisista kiiruhtivat astumaan aluksiin, etteivät muut pääsisi jättämään. Hiljaa he työntyivät harmaan sumuseinän läpi. Valkoiset miehet olivat yksin.
Joukon poistuessa hiipi Pohjola vielä kerran varovasi esiin. Tähyillen hyljättyä leiriä lähestyivät metsien pienemmät asujamet arasti kymmenittäin, kirkkain silmin valppaina, valmiina peräytymään, mutta yhtäkaikki innokkaina tutkimaan, olikohan paikalle ehkä jäänyt ruuantähteitä. Oravat narskuttelivat kuusten latvoissa, loikaten rohkeina oksalta toiselle, tai vilistäen vähäisten aukeamain poikki. Kanahaukkoja liiteli varansa pitäen siellä täällä. Kahina kuivassa lehvistössä ilmaisi muidenkin eläinten olevan liikkeellä. Heikko viserrys ja siipien suihke kertoi lintujen saapuneen; ne seurasivat rohkeampia muonanhankkijoita. Päivässä muuttui intiaanileiri jälleen metsäksi, kuukauden kuluttua siitä ei ollut muuta jälellä kuin muisto.
Usvapilvet siirtyivät vähitellen metsästä joelle ja levittäytyivät viiden jalan paksuisena kerroksena sen ylle, siten tarkasti osoittaen virran suunnan. Aurinko näyttäytyi ja kultasi puitten latvat. Kirkassilmäinen, mietteisiinsä vaipunut pöllö päästi pari pikku vihellystä ja heti muuan peukalolintu piti sitä merkinantona alkaakseen kiivaan konsertin.
Lopultakin lähtivät Sam Bolton ja Dick taipaleelle. Tunnin kuluttua saapuivat he erään lisäjoen suulle. Sam sanoi sen olevan aikaisemmin mainitsemansa Mattawishguian. He kääntyivät vitkastelematta joen suuntaan.
Mattawishguiaa on kuvailtu monella eri tavalla; Kaliforniassa siitä puhutaan jokena, Uudessa Englannissa sitä mainitaan puroksi ja ylämaissa väitetään vahvasti, että se on vuolas virta. Se on sadan jalan levyinen, täynnä putouksia ja pyörteitä, ja viittä hiljaista suvantoa lukuunottamatta, jalan parin syvyinen. Pohjalla on paljon pyöreitä kiviä.