— Niinpä niin, myönsi Dick.
— Vielä hän ei tiedä, että olemme paljastaneet hänen aikeensa, tuumi Sam. Minun vakoilumatkani saattoivat yhtä hyvin olla riistaretkiä, eikä hän mitenkään voinut nähdä, että otin kiven maasta. Parasta kun emme yritäkään siepata häntä juuri nyt. Hän on tietysti leiriytynyt jonnekin. Odottakaamme yöhön asti. Varmastikin aikoo hän poiketa syrjään joesta ja peittää jälkensä. Odotappas, nythän on kuutamo. Luulen, ettei kukaan muu pystyisi suorittamaan tätä temppua niin näppärästi kuin sinä, Dick. Ja miksi ei sittenkin heti — eihän meillä ole mitään menetettävänä. Tehkäämme leirimme tuonne alas, ja sitten mennään riistan hakuun, haetaan niin, että hän lopulta tulee aivan sairaaksi alituisesta roikkumisesta meidän kantapäillämme.
Siinäpä se. Ja niin pian kuin Dick oivalsi, että tässä saattoi joutua vaaraankin, oli hän muuttunut mies. Kokematon hän tosin oli, ja varomatonkin, mutta sensijaan olivat hänen aistinsa tavallista herkemmät ja hänellä oli erehtymätön metsämiehen vaisto. Hän oli parempi taipaleentekijä kuin Sam, hänen näkönsä oli tarkempi, kuulonsa terävämpi, hajuaistinsa herkempi, jokainen hermonsa eloisampi kuin toverin, intiaanin — tai naisen — helppoudella hän pääsi yhdellä harppauksella samaan tulokseen, johon tullakseen Samilta hänen nelikymmenvuotisesta kokemuksestaan huolimatta kului monta rupeamaa. Jos hänellä, kuten Samilla, lisäksi olisi ollut terävä äly, olisi hän ollut suorastaan ihmeellinen.
Vanha mies istui leiritulen ääressä hämärän laskeuduttua tienoon yli, vakuutettuna hänkin puolestaan siitä, että Herron hoitaisi tehtävän paremmin kuin hän itse. Hän luotti toveriinsa. Vaikka lehvistön läpi tunkeutuvat kuunsäteet valaisivatkin heikosti, huomaisi nuori mies pienimmänkin merkin ja jäljen vieraasta. Ja yhtä varmaa oli hänen astuntansa: Dickin pehmeän mokkasiinin alla ei ainutkaan oksa risahtaisi, ei pieninkään viidakon kahina kavaltaisi häntä miehelle, jota hän etsi. Tämänkaltaisen eränkäyntitaidon hallitsi Dick täydellisesti; aivan kuten Sam Boltonkin osasi täydellisesti oman taitonsa. Aikaa Dick ehkä tarvitsisi runsaastikin, mutta tulos oli varma — ellei intiaani mitään epäillyt.
Dick oli ottanut rihlansa.
— Ymmärräthän, vihjaisi Sam, — ettei meidän aivan välttämättä tarvitse saada häntä napatuksi.
— Ymmärrän, vastasi Dick kiukkuisesti.
Nyt kyyhötti Sam Bolton nuotion ääressä, odottaen laukausta. Aika ajoin lämmitteli hän pahkuraisia, ruskeiksi parkkiintuneita käsiään liekkien edessä. Kapealierisen hatun alta tuijottivat harmaansiniset silmät liikkumattomina tuleen, mutta kulmien kurtut ilmaisivat, milloin niistä ei veitikka vilkuillut, että mies oli vaipunut mietiskelyyn. Kuten aina, tuprutteli hän nytkin piippuaan.
Aika kului. Kuu kohosi korkeammalle, kunnes se jälleen alkoi laskea. Lopulta kumotti se melkein miehen silmien tasalla puunrunkojen lomasta, kasvaen suuremmaksi ja suuremmaksi, kunnes vihdoin näytti valtavalta levyltä, jolle oksista ja lehvistä oli sommiteltu kokonainen koristekudos. Vähitellen läheni se muutamasta aukeamasta näkyvää mäenrinnettä ja pysähtyi. Se muuttui suunnattoman suureksi, jättiläismäiseksi valkoiseksi mysteerioksi. Suoraan edessäpäin istuva susi kuvastui mustana varjokuvana sitä vastaan. Pian senjälkeen nosti hurtta terävän kuononsa, päästäen surkean ulinan, jonka kaiku häipyi pimeään erämaahan.
Nuotio muuttui hehkuvaksi hiilikasaksi. Sam lisäsi siihen tuoreita puita. Ne sähähtivät ilkeästi, savusivat tavattomasti, mutta syttyivät vihdoin. Vanha metsämies istui kärsivällisesti, kuin puusta veistettynä, odottaen toverin työn päättymistä.