Tuokion kuluttua Sam Bolton tajusi, että joku liikkui varjojen joukossa, hypähdellen yhä lähemmäksi. Ensin hän ei voinut päästä selville siitä kuka tuo olento oli, se oli salaperäinen ja häämötti vain silloin tällöin puitte lomasta. Metsänkävijä ei tuijottanut sitä; vain hänen silmänsä soukkenivat. Sitten kuului rasahdus — tuntematon oli taittanut oksan. Samin jännitys laukesi. Olipa tulija kuka tahansa, ainakaan hän ei pyrkinyt salaamaan lähestymistään.
Yhtäkkiä vanha mies havaitsikin, että olentoja oli kaksi, toinen pitkä ja ryhdikäs, toinen pienempi ja kumarampi. Sam oli kuin puulla päähän lyöty. Vieläkö tässä saisi vangin niskoilleen? Mutta hän odotti liikkumattomana, osoittamatta minkäänlaista mielenkiintoa, välinpitämättömänä kuin eränkävijä ainakin.
Tulijat lähestyivät valopiiriä; astuivat lähemmä liekkejä ja pysähtyivät vihdoin. Sam Bolton katsoi Dickin vankia suoraan kasvoihin.
May-may-gwán siinä oli, ojibwatyttö.
X LUKU.
Äreänä riuhtaisi Dick tytön leiritulen ääreen, hellitti sitten otteensa hänen käsivarrestaan ja jätti hänet seisomaan alakuloisena ja nöyränä. Nuorukainen oli jonkinlaisen voimattoman raivon vallassa, niinkuin miehet usein ovat, havaitessaan naisen anastaneen heidän ajatuksensa paljon suuremmassa määrässä kuin itsekään olivat uskoneet. Hän oli jollakin tavoin tytön lumoissa.
— No, mitä sinä tästä ajattelet? huudahti hän.
— Mitä sinä täällä teet? tiukkasi Sam tytöltä ojibwain kielellä, vaikka jo etukäteen arvasi, mitä tämä vastaisi.
Mutta May-may-gwán ei vastannutkaan.
— Tämäpä on kerrassaan kaunis juttu, jupisi Dick.