— Teiskaroisit vähemmän, poikani, virnisteli Sam Bolton. — Koettaisit olla vähemmän miellyttävä, Dicky.
Dick murisi.
— Nyt olet saanut hänet. Mitäs nyt aiot hänellä tehdä? ahdisteli vanha mies.
— Tehdä? huusi Dick. Mitä me hänellä teemme! Min’ en ainakaan häntä tarvitse; ei kuulu minun alaani, näetsen. Hänen on paras lähteä takaisin, luonnollisesti.
— No, varmasti! myönsi Sam. Hänen on lähdettävä takaisin. Selvä se! Tästähän on vain pari päivämatkaa myötävirtaan ja cree-kanaljoilla on neljän päivän etumatka, puhumattakaan siitä, että he etääntyvät yhä enemmän joka hetki. Kymmenen päivän metsätaival varusteitta. Kovin helppoa, erittäinkin naiselle. Mutta tietysti sinä annat hänelle varusteesi, Dick.
Hän tuijotti liekkeihin, lystikäs väike silmissään, odottaen miten ajattelematon toveri suhtautuisi tähän uuteen pulmaan.
— Me emme voi ottaa häntä mukaamme, intti itsepäinen Dick. — Hänestä on meille harmia ja vaivaa, hän on tiellämme ja tarvitsee ruokaa — itse saamme vaikka nääntyä nälkään — ja sitten hän on niin turkasen hyödytön. Hän ei jaksa kävellä, enkä minä hänestä huoli; en ole sitoutunut raahaamaan mukanani naisjoukkoa tällä retkellä. Hän tuli mukanani. En minä häntä pyytänyt… Lähteköön takaisin lyhintä tietä. Intiaanityttö totisesti kykenee tulemaan toimeen metsässäkin. Ja jos hänelle sattuisi vaikeuksia, niin syyttäköön itseään.
— Hauska pulma, eikö olekin, Dick? irvisteli toinen.
— Ei tässä ole mitään pulmallista. Tämän hullun päähänpiston kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Mitä hittoa hän luuli voittavansa seuraamalla meitä korven läpi puolen penikulman päässä? Ja odottipas juuri siksi, että kerkisimme joutua niin etäälle punanahoista, ettemme voi lähettää häntä takaisin. Kyllä minä hänet opetan. Lyön lyttyyn koko otuksen! Hän potkaisi muuatta pölkkyä nuotiossa, niin että säkenet räiskähtelivät.
— Ihmettelenpä, onko hän saanut mitään syödäkseen äskettäin, virkkoi
Bolton.