— Viis minä siitä, onko hän syönyt vai eikö, vastasi Dick.
— Rauhoituhan nyt, poika, neuvoi Sam taas. — Sinä olet suuttunut siksi, että luulit jo selviytyneesi koko jutusta, ja nyt huomaatkin, ettei se niin sievästi käynyt.
— Teet minut kipeäksi, marisi Dick.
— Ehkä, myönsi metsänkävijä. Hän vaikeni hetkeksi tuijottaen suoraan eteensä ja puhaltaen pieniä savupalleroita piipustaan. Tyttö seisoi yhä liikkumattomana paikoillaan.
— Lähetän hänet takaisin huomenna, tuumi Dick viisi minuuttia myöhemmin. Ja kun hänen sanansa eivät saaneet mitään huomiota osakseen, jatkoi hän: — Voimme varustaa hänet miten kuten, ja sittenhän on kumma, ellei tyttö selviydy.
Sam pysyi töykeästi vaiti.
— Vai mitä? tiukkasi Dick. Hän odotti tuokion vastausta. Sitten, kun ei mitään kuulunut, noitui hän kiukkuisesti, ja pyörähti istumaan kannolle nuotion toisella puolen, ärtyneenä kuin pahankurinen lapsi.
— Kuulehan nyt, Sam, puuskahti hän tovin kuluttua. — Puhukaamme nyt asia päätökseen. Me emme voi raahata häntä mukanamme, vai voimmeko?
Sam siirsi piipun suustaan, puhalsi haiun, ja pisti nysän uudelleen hampaittensa väliin.
Dick punastui hitaasti, huomautti jotakin hulluista ihmisistä, ja ryhtyi levittämään huopiaan niukan suojuksen alle. Hän mutisi itsekseen, suuttuneena ympäristönsä äänettömiin vastalauseisiin, joita ei voinut sysätä sivuun. Äkkiä hän jälleen tarttui tyttöä käsivarteen.