— Miksi sinä tulit? kysyi hän lyhyesti ojibwain kielellä. — Mistä sinä saat huopia? Mistä sinä saat ravintoa? Millä tavalla sinä aiot kulkea pitkän matkan? Mitä sinä teet, jos kuljemme kauas ja joutuin? Mitä meidän on tekeminen kanssasi?
Mutta kun hän ei kohdannut muuta kuin tyhmän ilmeen, jolla intiaanit aina salaavat huolensa, sysäsi hän tytön syrjään. — Tyhmä pöllö! kähähti hän.
Hän istahti maahan ja ryhtyi irroittamaan mokkasiinejaan tarkoituksellisen välinpitämättömänä, yhtäkkiä kaikesta piittaamattomana. Hitaasti suoritti hän valmistelunsa mennäkseen levolle, haukotellen vähän väliä ja tuijottaen taivasta. Hän järjesteli hieman nuotiota, ja sovitteli ja viivytteli kovasti liikkuessaan, ikäänkuin vakuuttaakseen itselleen, että hän ei pitänyt muita asioita tärkeinä. Lopulta hän heittäytyi pitkäkseen, kääntäen taistelunhaluisesti hartiansa noita molempia tulen ääressä liikkumattomina viipyviä olentoja kohti.
Keskiyö oli jo saapunut. Suuri kuu oli aikoja sitten livahtanut töyräällä kyyköttävän suden sivu. Mutta Sam Bolton ei vieläkään liikahtanut makuuhuopiaan kohden, eikä tyttö siirtynyt alakuloisesta asennosta, johon oli jäänyt seisomaan. Vanha metsämies punnitsi vakaasti tilannetta. Hän käsitti täysin pulman, jonka Dickin ajattelemattomuus oli matkaansaattanut. Nainen, erämaahan tottunut intiaaninainenkin, lisäisi vain'entisestäänkin tuntuvaa taakkaa. Hän ei pystynyt kulkemaan nopeasti ja kovinkaan pitkälti, ei jaksanut kantaa samanlaisia kuormia ja kestää samanlaisia vastuksia kuin miehet, mutta kuitenkin tarvitsisi hänkin ravinto-osuutensa. Ja ennenkuin tämä retki Hiljaisille seuduille päättyisi, saattoi ehkä tapahtua, että kulkunopeutta oli kiihdytettävä äärimmilleen, taakkaa tarvittaisiin lopullisestikin mies kantamaan, talvi saattaisi yllättää suojattomalla lakeudella, ja Pohjola, joka näiden kesäkuukausien aikani oli ollut niin äveriäs, myisi lunten pudottua antimensa kalliista. Ehkäpä koittaisi aika, jolloin miesten oli taisteltava ankarasti leivästä. Tarvittaisiin ehkä julmuutta, ankaruutta, taipumattomuutta, itsekkyyttä, häikäilemättömyyttä ja sydämen kovuutta ottamaan väkivalloin sitä, mitä ei hyvällä annettu. Ja koska he ehkä joutuisivat näin ryöstämään, tunsi Sam muun muassa, että naisen oli paras lähteä. Jos hätä tulisi, olisi hänen ehkä kuoltava, sillä tämä matka oli tärkeämpi kuin naisen tai miehen henki. Eikö olisi parempi lähettää häntä takaisin nyt, vaikkapa ankaruuttakin noudattaen, kuin raahata häntä mukanaan mahdollisesti kuolemaan Valkoisessa Hiljaisuudessa. Sillä tähän saakka oli Pohjola tyytynyt vain pikku kahakoihin, sen todelliset voimat väijyivät lumen ja jään takana.
Tyttö seisoi yhäti liikkumattomana. Sam Bolton puhutteli häntä.
— May-may-gwán.
— Pikku isä.
— Miksi olet seurannut meitä?
Tyttö ei vastannut.
— Sisar, virkkoi vanha metsämies ystävällisesti, minä olen vanha mies.
Olet kutsunut minua isäksi. Miksi olet seurannut meitä?