Sam Bolton pyyhkäisi laihalla, pahkuraisella kämmenellä suutaan, mikä ennusti hänen aikovan puhua, mutta Galen Albret ehätti äkkiä väliin, puhjeten sanoiksi nopeasti ja painokkaasti, kuten hänen tapansa oli.
— Vartokaapa, sanoi hän, tässä ei saa olla mitään epätietoisuutta. Jos ryhdytte tehtävään, ette saa jättää sitä kesken. Joko palaatte intiaanin kanssa, tai olette järkenään palaamatta. Epäonnistumista en anna anteeksi. Hyväksyn vain onnistumisen. Ei merkitse mitään, vaikka viipyisitte kymmenen vuotta. Minä tahdon saada tuon miehen käsiini!
Hän vaikeni äkkiä. Tovin kuluttua MacDonald taas otti puheenvuoron.
— Ajatelkaa asiaa perinpohjin ja antakaa minulle tieto huomenaamulla.
Bolton hapuili taas suutaan.
— Minun takiani ei tarvitse odottaa, sanoi hän. Minä suostun.
Dick Herron naurahti yhtäkkiä äänekkäästi, unohtaen hetken vakavuuden.
— Jos tämä Sam tahtoo ryhtyä yritykseen, ei minunkaan tarvitse huolestua, vakuutti hän. — Selvä on minun puolestani.
— Mainiota, suostui MacDonald. — Muistakaa, että tästä pitää olla vaiti. Tulkaahan luokseni, niin saatte, mitä tarvitsette mukananne.
— Sanon nyt teille hyvästi, virkkoi Galen Albret. — En halua, että nähdään minun puhuttelevan teitä huomenna.