Erämies puhalteli haikuja piipustaan.
— Sam, aloitti nuorukainen.
— Mitä?
— Tunnen, että olen nyt juuri hiukan vaikeasti sulatettava. Mutta älä minusta välitä. On helvetillistä maata toisten taakkana mihinkään kykenemättömänä. Minä olen nähtävästi turmellut pelin alunpitäen. Odotappas, kunnes pääsen jalkeille jälleen.
— Hyvä on, poikaseni, vastasi Sam. — Ymmärrän. Älä huoli tuskastua, äläkä pahastu. Käyn vain silmäilemässä hiukan naapuripiiriä, ettemme turhaan hukkaa aikaa. Ja, Dick, olehan höyli tytölle.
— Oh, vie hirteen tuo tyttö, ärähti Dick, unohtaen sovinnollisen mielentilansa. — Tyttöhän koko tähän onnettomuuteen on syypää.
Eikä hän puhunut sanaakaan enempää, makasi vai: kattoon tuijottaen ja vanhaa kaunaansa märehtien.
Heti tämän keskustelun päätyttyä jutteli Sam Bolton pitkään May-may-gwánin kanssa, ja painui sitten taipaleelle pikku kantamus hartioillaan. Oli turha ajatella kanootin käyttöä tällä matkalla; jalkapatikka soveltui paraiten vuodenaikaan. Näin lyhenivät myös välimatkat huomattavasti. Seudun kartan oli intiaani tarkkaan syövyttänyt Samin hitaasti toimiviin aivoihin.
Keskipäivän maissa toi May-may-gwán Dickille ruokaa. Kun hän oli syönyt, raivasi tyttö harvalukuiset astiat syrjään ja palasi tuokion kuluttua vuoteen ääreen.
— Pikku isä käski minun hoitaa vammojanne, sanoi hän mutkattomasti.