— Koipeni on kunnossa, murisi Dick. — Osaan laittaa kääreet itse.
May-may-gwán ei vastannut, vaan jätti teltan. Hän palasi melkein heti, mukanaan muutama oksa, tuohenkappale ja hiilenpala.
— Kas, näin on laitanne, sanoi hän nopeasti. — Nuo tuossa ovat sääriluut, tuo on nilkkaluu. Tämä luu on poikki — noin. Pikku isä on taitavasti pannut sen sijoilleen tällä tavalla. Näin se paranee; lihakset ja rusto ehkä jäykistyvät, niin että Kotkansilmän aina täytyy kävellä ihan tönkkänä, eikä hän kenties enää koskaan voi juosta. Pikku isä on May-may-gwánille sanonut, mitä on tehtävä. Nyt on aika käsissä. Viisitoista aurinkoa on laskenut siitä lähtien kuin vammat tulivat.
Hän puhui tyynesti. Dick tarkasti suuttumuksestaan huolimatta huvitettuna oksien ja hiilen avulla nopeasti kyhättyä havaintovälinettä.
Hiljaisuutta kesti vain minuutin verran. Sitten töksähti nuorukainen, joka oli nojannut kyynärpäähänsä, takaperin vuoteelle, arvoituksellisesti nenäänsä tuhauttaen. May-may-gwán piti sitä suostumuksena ja ryhtyi varovasti hieromaan ja taivuttamaan loukkaantunutta säärtä. Tällainen käsittely, edellyttäen, että se suoritettiin mitä suurimmalla huolella ja varoen, ettei katkennut luu päässyt luiskahtamaan paikoiltaan, oli hyvinkin omiaan edistämään loukkaantuneen jäsenen saattamista jälleen käyttökelpoiseksi.
Kerran päivässä sai sääri hoitonsa, kolmasti päivässä toi tyttö ruokaa. Jälelläolevan ajan käytti hän omiin puuhiinsa, mutta niin kiire ei hänellä koskaan ollut, ettei tuolloin tällöin olisi ehtinyt teltan lievettä nostamaan laskeakseen suojaan raitista ilmaa. Milloin lennätti hän lisäksi sairaalle raikasta vettä kupposessa, milloin taas kiristi lastojen ympärille käärittyä hihnaa tai suoritti jonkin muun pikku palveluksen. Hän toimi levollisesti, osoittamatta millään tavoin mieltään. Ja kun Dick ääneti otti vastaan hänen apunsa, ei hänkään aukaissut suutaan puhuakseen. Ei kukaan olisi voinut arvata ajatuksia, jotka hänen mielessään liikkuivat.
Viikon lopulla Dick eräänä päivänä äkkiä kohottausi kyynärpäänsä varaan.
— Joku tulee! huudahti hän englanniksi.
Kuullessaan hänen äänensä hypähti tyttö jalkeilleen. Hän raotti huuliaan, silmät loistivat, sieraimet värähtivät. Äkillinen, haltioitunut ihastus paljasti silmänräpäyksen ajaksi hänen sydämensä ja sammui sitten yhtä nopeasti hänen käsittäessään, että nuorukaisen huudahdus oli ollut vaistomainen — yhtä vähän tarkoitettu tytölle kuin kelle hyvänsä muullekaan. Heti senjälkeen ilmestyi Sam Bolton näkyviin metsän reunasta.
Vanha mies viskasi mytyn hartioiltaan, laski kiväärinsä puun kupeelle, osoitti May-may-gwánille koiraa, jota talutti hihnasta, ja lähestyi telttaa. Hän näytti olevan hyvällä tuulella lausuessaan tervehdykseksi: