Tumman samettinauhan takana oli erämaa. Siellä oli raivaamaton seutu, laajempi kuin Yhdysvaltain alue, siellä suuret metsät, kartoittamattomat vedet, lakeudet, hedelmättömät maat, vuoret ja virrat leveämmät kuin Hudson. Siellä saattoi kesäisenä päivänä nähdä hirven ja karhun, nuo metsien todelliset kuninkaat; karibulaumoja, toisinaan tuhatpäisiäkin, harhaili laajoilla kankailla, ja sudet kokoontuivat lymyillen tahi avoimesti, aina sen mukaan oliko uhri voimakas vai heikko, näiden ympärille saaliin toivossa. Ahmoja, näätiä, minkkejä,, saukkoja, kärppiä, myskirottia, ilveksiä, kettuja ja majavia liikkui siellä harjoittamassa ammattejaan, joko murhatöissä tai rauhallisissa teollisuushommissa. Metsäintiaaneja, herkkiä ja villejä kuin eläimet, asuskeli puunkuoresta tai nahasta kyhätyissä majoissa, pyydystellen turkiseläimiä tai kalastellen ja sillävälin vaeltaen villihanhien tavoin pitkiä taipaleita. Päivänpaistetta, varjoa, sadetta, vilua, lunta, nälkää, runsautta ja työtä, kaikkea tätä oli Sam Bolton tavannut vuosien kuluessa pitkää matkaa patikoidessaan. Hän vaistosi ne nyt hämärästi,, vartoessaan sen taipaleen varressa, jota oli ryhtynyt kulkemaan.
Sam Bolton oli elänyt vuosikausia metsässä, vuosikausia yksin. Hänellä oli mielikuvitus, rajoitettu tosin, mutta sen avulla hän kykeni asioissa havaitsemaan kaiken olennaisen, tärkeän. Nytkin, tähystäessään erämaahan leirin edullisesta asemasta, turvallisesta elämän tyyssijasta, hän tunsi tuon samaisen erämaalle ominaisen vihamielisyyden läsnäolon, jonka oli tuntenut jo neljäkymmentä vuotta sitten. Pitkässä taistelussa saatuja arpia vieläkin vihloi. Kovien käsien suonipunos, ryhdin irtonainen joustavuus, nöyryys, varovaisuus, katseen terävyys, kärsivällisyys — kaikki ne olivat samalla merkkejä käydyistä taisteluista, vihollisesta saatujen voittojen tunnuksia. Erämaa, tyven, säälimätön, tarkka ja peloittava, vaani metsän varjossa. Se ei etsinyt taistelua, mutta ei myöskään karttanut; sen voitoilla oli ennaltamääräyksen ylväs tuntu, se taipui suurenmoisesti ikäänkuin hetkellinen voitto, jonka saavuttamiseksi mies oli jännittänyt sielunsa joka säikeen, itse asiassa lopultakin olisi vain mitätön seikka. Erämaa ei koskaan väsynyt, se ei koskaan iloinnut, ei koskaan rauhoittunut. Se oli välttämätön, mahtava. Sen elämä oli hiljaisuus, sen kieli hiljaisuus, sen peloittavin ase oli tuo suuri valkoinen hiljaisuus, joka salpasi miehiltä hengen. Sam Bolton tajusi selvästi Pohjolan luonteen. Hän tunsi sen vastustuksen puristavan itseään. Se saattoi höllentyä, mutta vain jälleen kiristyäkseen. Mitä se moniaassa hetkessä ehkä menetti viholliselleen, sen se takaisin otti vihamiehen pitkinä heikkouden tunteina. Tämän hän hämärästi vaistosi; erämaa muuttui vanhan miehen mielikuvituksessa olennoksi, jota vastaan kaikki mahdolliset aseet oli saatettava kuntoon.
Jossakin tuolla toisella puolen, metsissä, lymyili mies. Hän saattoi olla yhtä hyvin viiden kuin viidensadan penikulman päässä. Hän oli oppinut pitämään huolta itsestään korvessa. Sam Bolton alkoi äkkiä kehitellä ajatuksiaan ääneen.
— Meidän on napattava hänet tai kenenkä hyvänsä muun, joka tietää meidän ajavan häntä takaa, sanoi hän. — Mutta leikki taitaa olla tuolle punanahalle liian helppo. Onnellinen Jingoss on ojibwa, ja hänen kansansa on suuri. Tätä joukkoa täällä voimme puijata helpostikin; kerromme heille lähtevämme katsastelemaan paikkoja uusille talviasemille. Mutta me joudumme seudulle, joka on peloittavan laaja.
— Mitä tietä meidän on ensin kuljettava? uteli Dick, osoittamatta edelleenkään mitään erikoista innostusta. Miten hyvänsä Sam päättäisikin, olisi ratkaisu varmasti paras mahdollinen.
— Tätä tietä, ilmoitti Bolton. — Jingossin täytyy olla jossakin kauppaa tekemässä. Millekään Hudsonlahden asemalle hän ei voi saapua. Mikä paikka sitten olisi lähinnä? Hyväinen aika, Missináibie tietysti, tuolla alhaalla, Yläjärven tienoilla. Luultavasti hän onkin siellä. Lähdetään etelää kohti.
— Ojibwain olinpaikkoja, häh? arvasi Dick umpimähkään.
— Kyllä, mutta Jingoss on Georgianlahden ojibwa. Tuolla Missináibien tienoilla on jokaisella injunilla oma metsästysalueensa, ja he ovat eri heimoa kuin meidän cree-intiaanimme — nämä pitävät melko lujasti kiinni omasta alueestaan. Jotkut vieraat, jotka ovat yrittäneet metsästystä tai turkispyyntiä siellä, ovat ykskaks saaneet kuulan kalloonsa. Tämäpä paneekin minut ajattelemaan, että jos Jingoss on pyrkinyt etelään ja jos hän nyt hieroskelee kauppoja Missináibiessa, ja ellei hän ole saanut joitakin ojibwa-miehiä pyörrytetyiksi niin, että sallivat hänen pyydystellä alueillaan, tai ellei hän ehkä olisi puskenut kotia kohti tahi länteen Winnipegin alueelle, on todennäköisintä, että löydämme hänet jossakin Kabinikágamin seutujen vaiheilla.
— Siispä painukaamme ensin Missináibie-jokea ylöspäin, ehdotti Dick.
— Taitaa olla oikea lähtösuunta, myönteli Bolton.