Ja lopettaen keskustelunsa tähän he ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta kääntyivät takaisin etäämpänä häämöttävien toveriensa luo. Heidän lähestyessään kuului ääniä:
— Tässä hän on… Dick, tulehan tänne. Dick, laula meille! Chante donc
»Oncle Naid», Diik. [Laulahan »Setä Naidista», Diik. — Suom.]
Ja Dick hyräili, huolettomasti nojaten kenttätykkiin, voimakkaalla vaikka hiukan käheällä baritonillaan kaukaiselle pohjolalle etäisen etelän vienon tervehdyksen:
»Olipa kerran musta mies, nimeltään setä Ned, hän eli kauan sitte etelässä…»
III LUKU.
Aikaisin seuraavana aamuna vaati Sam meloja valittaessa, että otettaisiin käytäntöön intiaanien keskuudessa vallitseva tapa. Nämä näet mittasivat aina tarkasti, että kukin meloja sai ruumiinkokoaan vastaavat vehkeet. Itse piti hän parhaimpana vaahterasta tehtyä kapealapaista melaa, sillä se ei särkynyt koskipaikoissakaan, vaikkapa kovan vauhdin aikana useinkin sattui pohjaa raapaisemaan. Nämä melat olivat maalatut kirkkaan oranssinvärisiksi.
Dick Herron oli jo katsonut koivunkaarnakanooteista sopivan. Hän tunsi hyvän kanootin niinkuin hevosentuntija jalon ratsun. Tämä kanootti oli neljäntoista jalan pituinen ja tehty kovasta, talvella irrotetusta puunkuoresta. Suuria kuhmuja tai repeämiä ei näkynyt ainoatakaan.
He nostivat sekä kanootin että melat kuivalta veden partaalle ja kääntyivät sitten takaisin varastorakennukselle, missä MacDonald istui yläkerran huoneessa kirjoittelemassa. Tavallisesti turkispyytäjien ei ollut lupa mennä »konttorin» ristikon sisäpuolelle, mutta Samia ja Dickiä oli käsketty liikkumaan vapaasti ja selviytymään perille omin neuvoin. Vaatevarusteista antoi Dick vanhemman toverin huolehtia, itse hän varasi mukaansa ainoastaan satasen panosta uusimalliseen Winchester-rihlaan, joka juuri näihin aikoihin alkoi päästä pyssymiesten suosioon.
Avaran, matalan huoneen hämärässä hääri vanha metsästäjä, milloin tässä milloin tuossa nurkassa nuuskien. Nyykäyttämällä päätään väisteli hän katosta riippuvia esineitä, kysellen tarpeen tullen asioita MacDonaldilta, joka vaiteliaana seurasi häntä. Ensiksi pantiin syrjään pari teräslanka-ansaa, kapea, tiheäsilmäinen kalaverkko, ongensiima ja koukkuja, ruutia, kerä, sekä kotelo vanhan erämiehen suustaladattavaa varten, ynnä suolasäkki. Ne kaikki tarvittiin elatuksen turvaamiseksi. Sitten tulitikkuja, tulukset, pari huopaa. Nämä lämmön vuoksi. Vielä kymmenen naulaa tupakkaa ja yhtä paljon teetä. Tavanmukaiset nautintoaineet. Ja lopuksi pikku säkillinen jauhoja ja kohtalainen liikkiökimpale. Ne olivat tarpeen tilapäismuonana. Jos ne loppuisivat, oli miesten yksinomaan turvattava metsän antimiin.
Sam Bolton tutkiskeli tavarakasaa, kun kaikki oli hilattu kokoon. Silmät puoliummessa hän uudelleen ja uudelleen mutisi nimiä ja laski esineitä, varmistuakseen siitä, ettei mitään puuttunut. MacDonald puolestaan teki huomautuksia silloin tällöin.