— Saanut vaskisangon, häh, Sam? Entä paistinpannun? Kuppeja?
Onko läjässä kirves? Parasta ottaa vielä ylimääräinen veitsikin.
Tarvitsetteko kangasta? Kompassi kunnossa?
Kuhunkin kysymykseen nyökkäsi Sam myöntävästi päätään. MacDonald vaikeni lopulta, kun havaitsi, ettei enää ollut mitään lueteltavaa.
Mutta Dick, joka laiskasti oli rummutellut ikkunaa sormenpäillään, kääntyi nyt. tehden vuorostaan hänkin huomautuksen.
— Miten on kenkien laita? Minä en ole ainakaan saanut mitään.
MacDonald kalpeni.
— Yrjänän nimessä, pojat, en saanut mahtumaan enempää kuin neljä viisi
mokkasiiniparia kampsujenne joukkoon, mutta nahkaa on, jotta riittää.
Olkaa vain varovaisia. Abitibin sakki oli kerran tehdä minusta pietin.
Koettakaa selvitä intiaaneista.
Bolton ja Herron painuivat matkaan pitkin pientä jalkapolkua — hevosia ei näillä syrjäisillä tienoilla ollut — päällikön ja hänen apulaisensa asumusten välitse ja kääntyivät sitten polveilevalle tielle, joka korkean ruohon lomitse johti alas niitylle, missä intiaanimajojen terävät huiput kohosivat kohti taivasta.
Majat olivat hajallaan — minkäänlaista järjestystä ei nähtävästi noudatettu. Jokaisen edessä savusi nuotio. Naiset ja tytöt ahersivat mikä missäkin työssä. Kesy varis räpytteli edestakaisin ikäänkuin kiusaten suippokuonoisia, takkuisia susikoiria, varoen kuitenkin joutumasta niiden ulottuville.
Hurtat syöksähtivät raivokkaina lähestyviä vieraita kohti, päästäen ilmoille oudon, pitkäveteisen haukunnan, joka enemmän muistutti susi-sukulaisten kuin kotieläimen ääntä. Dick ja Sam hätistelivät niitä syrjään lyhyillä kepakoilla, joita olivat varanneet tähän tarkoitukseen. Koirat tunnustivat heidän herruutensa, hypähtämällä heti takaisin. Muutama tavallista kainompi nainen livahti näkyvistä »wigwamiinsa». Lapsiliuta pyrähti kuin viiriäisparvi piilopaikkaan, tähystäen sieltä helmenkirkkailla silmillään tulokkaita.
— Bo’ jou, bo’ jou, tervehti Sam Bolton.