— Pikku sisar, sanoi hän, kohtapuolin lähdemme talvitaipaleelle. Mahdollisesti on meidän kuljettava hyvin nopeasti, Ehkäpä tulee ruuastakin puute. Eikö olisi parempi, ettet lähtisi mukaan?
Tyttö katsoi häntä silmiin.
— Aavistin teidän sanovan niin. Olen kuullut keskustelunne kohtaamienne ojibwa-miesten kanssa. Olen nähnyt matkavalmistuksenne. En ole erehtynyt. Te ette suinkaan ole etsimässä paikkaa talviasemia varten. En tiedä, mitä haette, ja ymmärrän, että haluatte salata matkanne tarkoituksen. Koska ette ole siitä mitään virkkaneet, käsitän, että haluatte pitää sen minultakin salassa. En ollut selvillä näin paljosta, kun jätin Haukemahin ja hänen kansansa, mikä muuten oli tyhmä teko. Mutta tehdyksihän se tuli — minkäpä sille taitaa? Tekemättömäksi sitä ei saa. En voi enää palata Haukemahin kansan luo; he tappaisivat minut. Mihinkäpä muuannekaan osaisin lähteä? En tiedä missä oma kansani oleskelee.
— Minne luulet joutuvasi, jos jäät minun seuraani? kysyi Sam uteliaana.
— Te tulette turkiskomppanian talosta. Sanoitte intiaaneille lähteneenne Winnipegistä, mutta se ei ole totta. Kun olette saaneet tehtävänne suoritetuksi, palaatte jälleen komppanian talolle. Siellä voisin ryhtyä esim. jonkun komppanian virkamiehen taloutta hoitamaan.
— Mutta sinä et voi lähteä mukaan talviselle taipaleelle, väitti Sam.
— Olen vahva; jaksan hyvinkin pysyä mukana.
— Meidän on ehkä pidettävä kovaa kiirettä.
— Niinkuin vihollista takaa-ajettaessa, sanoi tyttö tyynesti. — Hyvä. Koetan pysyä kintereillänne. Ja jos niin kävisi, etten jaksaisi teitä seurata, jätän teidät nurkumatta.
— Entäs ruokavarat? penäsi Sam edelleen.