— Huomatkaa, Pikku isä, vastasi May-may-gwán, olen varustanut mukaan runsaasti syötävää; olen ahertanut kovasti. Olen kokenut ansoja, nostellut verkkoja, ommellut kaikenlaista vaatetta ja hoitanut Kotkansilmää. Ellei minua olisi ollut, Pikku isä, olisivat teidän matkanne jääneet tekemättä. Olette siis voittanut kokolailla aikaa.
— Totta, myönsi Sam.
— Kuulkaa, Pikku isä, ottakaa minut mukaan. Ajan koiravaljakkoa, rakennan leiriä, keitän ruokaa. Koskaan ette saa kuulla minun valittavan. Jos ravinnosta tulee puute, luovun omasta osastani. Sen lupaan.
— Uskon sinua, myönteli metsänkävijä, mutta sinä unohdat, että tulit seuraamme vapaaehtoisesti, meidän pyytämättämme. Parempi olisi sinun lähteä Missináibieen.
— Ei, vastusti tyttö.
— Jos luulet Jibiwanisin ottavan sinut vaimokseen, niin erehdyt, sanoi
Sam töykeästi.
Tyttö ei puhunut mitään, vaan puristi huulensa yhteen.
Vihdoin sanoi hän vielä kerran kuin varmemmaksi vakuudeksi:
— Turkiskomppanian talon väen minä tunnen.
Sam lopetti keskustelun lupaamalla ajatella asiaa.