Dick ei voinut havaita mitään puolustettavaa tytön aikeessa. Hän ei edes huolinut keskustella koko asiasta, vaan antoi ymmärtää, että hän puolestaan oli sanoutunut irti kaikesta vastuusta; vieläpä näytti Samin pula häntä hienokseltaan huvittavankin.

— Saat sinä urakan, kun rupeat nipottamaan naista mukanasi Pohjan perille, huomautti hän tärkeästi. — Luonnollisestikaan emme voi jättää häntä tuuliajolle tänne — en soisi koirallekaan sellaista kohtaloa — mutta minusta tuntuu, että varsin hyvin voisimme jättää hänet Missináibieen, ja päästäksemme hänestä kannattaisi meidän kyllä poiketa sen verran suunnastamme.

— Niin, enpä tiedä… epäröi Sam. — Luonnollisesti…

— Oh, ota hänet mukaan vain, jos haluat. Sinun lystisi, sinun murheesi. Näytät varsin ikävöivän hankaluuksia. Ja niitä syntyy. Sano minun sanoneen.

Noiden kahden miehen suhtautumisesta tähän kysymykseen kävi selvästi ilmi, että Sam alusta pitäen oli ottanut suuremman vastuun kannettavakseen. Ja vihdoin hän, vaikka vastahakoisesti, päättikin ottaa tytön mukaan. Saattoihan hänestä olla apua. Sitäpaitsi ei todennäköisesti jouduttaisi pitämään kovinkaan kiirettä.

Ilma kävi yhä kylmemmäksi. Luoteesta purjehti raskaita pilviä ja raaka tuuli viuhui vihaisena korven yli. Oksaholvin alla jäätyi maa möhkäleiksi, jotka eivät enää sulaneet. Kellastuneet lehdet, jotka äsken olivat rapisseet puissa, kohmettuivat liikkumattomiksi. Viluinen oli viima, joka vihelsi oksissa ja pelmusi pyörteinä puitten pakkasenpuremia latvoja kiskoen. Kylmät, pienet laineet nuoleksivat ohutta rantajäätä veden partaassa ja uomassa virtasi vesi mustana. Joku outo lintu lehahti ohi kuin lehvä tuulessa, huhuten seudulle hyisen hyvästinsä. Erämaa tuimeni teräkseksi.

Pienen leirin asujamet odottivat. Joka aamu oli Dick jo aikaisin jalkeilla taivaanmerkkejä tähyilemässä, tutkimassa rantaäyräästä ulkonevaa, aina laajenevaa jääpeitettä, joka kohta iskisi kyntensä jokeen, pannakseen sen kahleisiin. Kylmä nipisteli kiukkuisesti hänen paljaita sormiaan, mutta silläkös nyt väliä. Jalka oli melkein entisellään, ja kärsimättömänä hän jo odotteli matkalle lähtöä, päästäkseen näkemästä putousta, joka oli hänet voittanut — tosin hetkeksi vain. Hänen mielensä keveni sitämukaa kuin lähtöpäivä lähestyi. Olisi ollut perin vaikea tuntea tätä hymyilevää poikaa samaksi ärtyneeksi, pahansisuiseksi mieheksi, joka koko kesäajan jörötti aamusta iltaan. Hän oli hieronut ystävyyttä kaikkien koirien kanssa — hurjat susikoiratkin olivat kesyyntyneet, niin että rajusti muristen ja vastahakoisuutta teeskennellen antautuivat temmellykseen, jopa sallivat kiskoa itseään hännästäkin. Narttu oli saanut nimekseen Claire; pitkäkorvainen totteli Mack-nimeä, joka oli sille annettu, koska se jollakin murheellisella tavalla muistutti kaupanhoitaja MacDonaldia; toinen susikoirista kastettiin »silmiinpistävistä syistä» Wolfiksi [wolf = susi. — Suom.]; toinen oli, kuten jo on kerrottu, nimeltään Billy. Dick huolehti niiden ruokkimisesta. Aluksi tarvitsi hän usein lyhyttä, lujaa ruoskaansa, mutta vähitellen hänen suorastaan ihmeellinen taitonsa päästä eläinten suosioon helpotti työtä, ja lopulta kyyhöttivät hurtat rauhallisina rivissä, vuoroaan odottaen.

Yhä vahvistuvan jääkuoren vuoksi kävi kanootin käyttäminen kalastuksessa vihdoin mahdottomaksi. Vene laahattiin senvuoksi maihin ja sijoitettiin, pohja ylöspäin, kahden puun väliin. Satoi vähän lunta, joka kuitenkin heti kasaantui kuoppiin ja koloihin. Lämpömäärä aleni yhä. Vankemmat vaatteet oli puettava ylle. Jääsilta joen yli alkoi jo kantaa, ja myöhään eräänä iltana saapui lumi luoteisen siivillä. Kaiken yötä ulvoi myrsky tutisevan majan vaiheilla. Vielä seuraavan päivänkin lumi pelmusi ja porotti, myrskyn viskelemänä hurjassa leikissä tuiskien. Ja sitten räjähtivät yhtäkkiä tähdet palamaan taivaalle, kylminä ja loistavina. Korpi tarvitsi vain vaivaiset neljäkolmatta tuntia haahmoa muuttaakseen. Talvi oli tullut.

XVII LUKU.

Pohjolan hyytävän kylmän, tähtikirkkaan aamun autiudessa kuormasivat kolme eränkävijäämme rekensä ja valjastivat koiransa. Nahka oli pakkasessa kohmettunut jäykäksi ja koirat näyttivät levottomilta. Solmun sitominen tuntui melkein mahdottomalta. Pistävä kipu kihelmöi sormissa, kipu, joka syöpyi yhä syvemmälle, kunnes se kosketti paljaita, ärtyneitä hermoja. Jokainen jäykkä, kömpelö liike merkitsi uutta tuskaa. Aika ajoin piti paukutella käsiä yhteen, etteivät ne paleltuisi. Mutta hetkistä myöhemmin pakotti jo uusi punainen kidutus sormenpäitä. He häärivät äänettöminä, nuo kolme, liikkuen nopeasti, tietoisina siitä, että tämä kärsimysten hetki toistuisi joka ainut aamu koko pitkän talvimatkan ajan. Tällä tavoin tervehtisi Pohjola heitä joka päivä, kättä lyödessään julmasti puristaen heidän sormiaan ikäänkuin niiden voimia koetellakseen.