Varusteitten ja huopakääröjen yli vedettiin nahkapeite, joka pauloitettiin reen syrjiin. Viimeiset vastahakoiset solmut solmittiin. Billy vilkaisi isäntiinsä, ja käsittäessään, että kaikki oli kunnossa, nousi se jaloilleen. Dick sovitti taitavasti jalkansa lumikenkiin ja Sam, joka jo odotti lähtövalmiina, viuhautti lujaa ruoskaansa. Tyttö tarttui tanakasti reen ohjaustankoon.
— Us, us matkaan! usutti Sam.
Koirat painautuivat eteenpäin hihnoja vasten, reki irtaantui ja lähti liikkeelle.
Ensin oli kummulta päästävä alas jokiäyräälle. Dick ja May-may-gwán tarrautuivat lujasti reen laitoihin, Samin taitavasti ja ketterästi ohjatessa koirajonoa. Reki heilahti hiukan penkereen syrjällä ja suhahti sitten alas rannalle. Miehet riippuivat perässä, koirien syöksyessä päistikkaa eteenpäin. Sakea lumipilvi pöllähti ilmoille ja joen tasaiselle, valkealle jääpeitteelle ilmestyi kahdeksan tummaa täplää: Pitkän taipaleen tarpojat olivat aloittaneet matkansa.
Dick ravisteli itseään ja kahlasi koirien luo.
— Us! Us! kiihdytti Sam menoa.
Dick polskutti tasaisesti eteenpäin pehmeässä lumessa, laskien koko ruumiinsa painon vuoroin kummallekin jalalle. Hän liikutteli lumikenkiään osaavasti ja eteni hyvää kyytiä huolimatta siitä, että joka askeleella upposi syvälle untuvanpehmeisiin nietoksiin. Tällä tavoin aukaisi ja tasoitti hän tien koirille, jotka hölkyttivät jälestä, kuonot alhaalla ja leuat lerpallaan. Sam ylläpiti vauhtia ja järjestystä koirajonossa kahdella pitkäsiimaisella piiskalla, ja May-may-gwán ohjasi rekeä.
Talvisen aamun kuolleessa hiljaisuudessa liikkui pieni matkue kuin kumma haamujono. Outo, himmeä loiste, joka tällä hetkellä näytti heijastuvan lumesta, riitti vain heikosti valaisemaan valkean aavan poikki pyrkiviä matkamiehiä. Tietä aukova mies, joka kumarassa ponnisteli eteenpäin, ruumiin heilahtaessa säännöllisesti kuin kellon heiluri; susien näköiset koirat, jotka vaivattomasti lönkyttivät perässä, niiden ammottavat kidat ja lunta viistävät, roikkuvat kielet; vieressä tarpova mies, reen matala, musta muoto, ja sen jälessä taivaltava olento kuvastuivat kaikki epämääräisinä, tummina varjoina vaaleampaa taustaa vasten.
Oudoilta tuntuivat heikot äänetkin. Lumikenkien unelias trunts, runts, runts, elävien olentojen hengitys, ja reen jalasten kitinä kantautuivat korviin utuisina ja sekavina. Miten kummasti ne erosivatkaan talviaamun äänettömyydestä…
Dickistä alkoi tuntua lämpimältä, kun hän kymmenisen minuuttia oli kiivaasti puskenut tietä toisille. Sormet lakkasivat kapinoimasta. Jokainen hengähdys hulmahti höyrynä ilmaan, ja muuttui heti huurteeksi. Hän vapautti päänsä huppukauluksesta käsittäessään, että höyryävä hengitys piankin jäädyttäisi nahan, joka sitten paleltaisi kasvoja. Liikkuessaan kiivaasti ei hän tuntenut mitään kylmyyttä. Tuokion kuluttua olivat hänen kulmakarvansa ja silmäripsensä jo aivan huurteessa ja vähitellen tunkeutui hiki läpi puvun, joka kangistui ja kävi valkoiseksi, niin että hän aamun kääntyessä päiväksi yhä enemmän alkoi muistuttaa suurta, valkoturkkista eläintä.