Aukealla joella oli kulku verrattain helppoa. Ohjaushihnaa tuskin tarvittiinkaan, ei ainakaan usein. Kun piti väistää jotakin railoa tai kuoppaa, luikkasi Sam varoituksen Billylle, johtajakoiralle:
— Hooi, Billy!
Ja siinä silmänräpäyksessä kääntyi Billy oikealle. Tai:
— Chac, Billy!
Ja Billy törmäsi vasemmalle, välttääkseen viuhuvaa ruoskaa, joka muuten olisi muistuttanut siitä, että isäntää oli toteltava.
Kun Billy kääntyi, kääntyivät muutkin koirat. Claire, joka oli kestävä ja älykäs, palveli varsinaisena vetokoirana. Milloin kääntyminen ei ottanut oikein onnistuakseen, tempaisi Claire kiukkuisesti reen nokkaa sivuun. Myöhemmin, kun päästäisiin metsiin, missä kulku oli paljon vaikeampaa, joutuisi koirien älykin kovemmalle koetukselle.
Jo koitti päivä. Harmaa maailma kirkastui äkkiä. Ohut pakkasusma, joka tähän asti oli ollut näkymättömissä, loihti näinä muutamina valoisina hetkinä esiin kummia harhanäkyjä. Miljoonat jääprismat syttyivät palamaan, säteiden niihin taittuessa. Joka suunnalla huikaisi silmiä lukemattomien jalokivien säihky. Ja avaruudessa läikähteli hienolta, hataralta harsolta näyttävä, rusottava, savunkarvainen, sahraminkeltainen auer.
Matkamiesten mieliala kohosi auringon kera, kuten Pitkällä taipaleella aina. Dick pidensi askeleitaan, koirat painuivat hihnoja vasten, Sam suoristi hartioitaan, tyttö heilautti kahta reippaammin ohjaushihnaa. Nyt oli kaikki lämmintä, valoisaa ja kaunista. Tähän aikaan päivästä ei vielä väsyttänyt, ja ensi harmeistahan oli jo päästy.
Mutta vähäistä myöhemmin Dick sai tarpeekseen. Koiratkin pysähtyivät.
Oli lepohetken aika.
Kymmenisen minuuttia siinä puhallettiin ja sitten Sam kävi matkueen etunenään, Dickin ottaessa ruoskan hoitoonsa. Nuorukaisen lihakset, jotka sairauden aikana olivat päässeet veltostumaan, särkivät julmasti. Varsinkin nivuset ja säärilihakset tuntuivat nopeasti rasittuvan.