Dick oli oikein iloinen saadessaan taas astella valmiiksi tallattua tietä.
Aurinko kellotteli yhä taivaanrannalla, mutta kylmyyttä se ei pystynyt karkoittamaan. Niinkauan kuin matkaajamme olivat kiivaassa liikkeessä, pysyivät he miten kuten lämpiminä, mutta heti kun pysähdyttiin, vaikka vain tuokioksikin, värisytti heitä vihainen vilu. Ja upottavat nietokset vaikeuttivat nekin kulkua — aluksi vähän, mutta lopulta yhä enemmän ja enemmän. Askeleet alkoivat tuntua raskailta. Eränkävijäin polkumylly oli muuttanut vain näköään, itsepintainen kärsivällisyys oli jälleen tarpeen.
Puolipäivän maissa he pysähtyivät suojaisessa metsässä. Koirat ankkuroitiin perin yksinkertaisella tempulla: reki vain väännettiin kyljelleen. Kuivista kuusen ja männyn oksista rakennettiin vähäinen nuotio, sulatettiin ykskaks lunta kattilassa ja käden käänteessä saatiin teevesi kiehumaan. Syötiin liekeissä käristettyä karibunpaistia ja juotiin palan paineeksi höyryävää teetä. Ja seuraavassa hetkessä oltiin jälleen matkaa jatkamassa.
Ystäviemme Innostus ja touhukkuus oli jo tipotiessään. Aurinkokin painui aina alemmaksi.
Kaikki tuntui väsyvän, uupuvan. Miehet ja tyttö jatkoivat matkaansa kuin horroksissa. Päivänvaloa riitti vain kolme tuntia, mutta raskaalta tuntui jo pelkkä ajatuskin, että tuo aika oli vietettävä polkumyllyssä; vielä raskaammilta tuntuivat noina tunteina askeleet, ja melkein yli-inhimillisiä ponnistuksia vaati vaellus loputtomassa ehtoopimeydessä. Kääntyi siinä mieli apeaksi. Pohjola tiukensi otettaan, ja pieninkin lisäpuristus tuntui luihin ja ytimiin; kirvelipä kipeästi aivan joutavanpäiväinen pakkasen kiristyminen, tuskalliselta tuntui jo muutaman lumihiutaleenkin paino. Heidän silmäinsä eteen nousi näkyjä vielä synkemmästä, harmaammasta masennuksesta; yksinäisyydentunne kasvoi kasvamistaan; aavikon tuulet alkoivat soida. Suuri vihollinen tiesi, ettei tämä kaikki vielä miehiä pystyisi pysähdyttämään, mutta tällä tavoin se, vähän kerrallaan, heitä heikonsi, jäyti heidän voimiaan, pakoitti heidät raatamaan, voidakseen vihdoin, kun hetki oli käsissä, heidät, heiveröt, musertaa. He pitivät tunteensa salassa, ja puskivat entistä lujemmin niitä lukemattomia pikku sormia vastaan, jotka yrittivät heitä tyrkkiä takaisin.
Jo kierähti päivän kehrä taivaanrannan taa, jättäen vain kapean hämyvyön jälkeensä.
— Chac, Billy! varoitti Sam, joka jälleen heilutti ruoskaa.
Tylsänä, uupuneena kääntyi pikku matkue vasemmalle. Kuusimetsikössä riippui lumi paksuna, raskaana puitten oksilla. He kääriytyivät kylmään pimeyteen kuin kosteaan huopaan. Tuuli, joka katosi päivän mukana, pudisti mennessään lumisia puita ja ulvoi valittaen niiden latvoissa.
Tienoo kääriytyi tiheään, tukahuttavaan harmauteen. Tämä oli päivän toinen peloittava hetki, hetki, jolloin väsyneen, masentuneen, kohmettuneen matkamiehen oli ryhdyttävä majaa rakentamaan korpeen.
Reki käännettiin jälleen kyljelleen. Dick ja May-may-gwán riisuivat lumikenkänsä ja rupesivat, käyttäen niitä lapioina, luomaan lunta syrjään. Sam etsi käsiinsä kirveen ja lähti polttopuita kokoamaan. Hän pienensi palikoita varovilla iskuilla, sillä ankarassa pakkasessa oli teräs käynyt hauraaksi kuin lasi.