Chippewa teki kieltävän eleen, mutta nautittuaan hetkisen vanhan miehen noloudesta, tunnusti hän:
— Veljeni on tämän piirin metsästäjä. Olen ollut käynnillä hänen luonaan.
— Olet tehnyt pitkän matkan niin lyhyttä vierailua varten. Jälkesi ovat vain kolmen päivän vanhat.
Ah-tek nyökkäsi vakavana. Ilmeisesti ei hän paljon perustanut siitä, uskottiinko hänen selitystään vai eikö.
— Monenko päivän matka on täältä Winnipegiin? kysyi Sam.
— En ole koskaan ollut siellä, vastasi intiaani.
— Me olemme viettäneet kesän Missináibien tienoilla. Nyt lähdemme
Winnipegiin, uskotteli Sam.
Intiaanin ilmeestä ei saattanut päätellä, uskoiko hän vai eikö. Hetken kuluttua kopisti hän tuhan piipustaan ja nousi, heittäen jälleen terävän katseen May-may-gwániin. Tyttö oli puuhannut jotakin reen luona. Nyt hän lähestyi miehiä, kantaen huopiaan ja muita kamppeitaan.
— Tämä mies, sanoi hän valkoisille erämiehille, kuuluu minun kansaani.
Hän palaa omiensa luokse ja minä menen hänen kanssaan.
Chippewa sujautti jalkansa lumikenkiin, nyökäytti päätään Samille ja
Dickille, kääntyen senjälkeen ladulle, jota myöten matkamiehemme olivat
tulleet. Tyttö seurasi enemmittä jäähyväisittä hänen kintereillään.
Vain tuokion ajan saattoi erottaa lumikenkien narinan pakkasilmassa.
Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat lähtijät kadonneet mutkan taakse.
Hiljaisuus palasi.