Tyttö katsoi häntä suoraan silmiin.
— Pikku isä, vastasi hän hitaasti, tuo mies on jo kauan toivonut saavansa minut wigwamiinsa. Sitävarten liittyi hän Haukemahin seuraan — sitävarten, että minä olin siellä. Hän on minuun mieltynyt. En ole koskaan osoittanut hänelle suosiota vähimmässäkään määrässä. Mutta nyt — saatoin suosionosoituksella avata hänen sydämensä.
— Oletko varma, että hän puhui totta? toisti Sam. — Et ole koskaan suonut hänelle ystävällistä katsetta. Jätit Haukemahin tullaksesi meidän mukaamme. Miten saattoi hän luottaa sinuun?
Tyttö kesti uljaasti hänen katseensa.
— Pikku isä, vastasi hän, on olemassa hetki, jolloin mies ja nainen ehdottomasti uskovat toisiaan, jolloin he selvästi voivat nähdä toistensa sydämiin.
— Hyvä Jumala! huudahti Sam.
— Se oli ainoa tie, vastasi tyttö. — Tiesin entuudestaan hänen taipumuksensa valheisiin.
— Kuinka saatoit, tyttö? Sinulla ei ollut oikeutta, ei ymmärrystä…
Sinun olisi pitänyt neuvotella kanssamme.
— Pikku isä, virkkoi tyttö, teidän rotunne on kummallista väkeä. En ymmärrä teitä. Te kuljette pahan ohi, ettekä muista hyvää. Me olemme erilaisia. Meidän sydämissämme piileksii sekä hyvä että paha. Me kostamme hyvän ja pahan.
— Mitä hyvää olemme sinulle tehneet? kysyi Sam.