Sivuutan lyhyesti ne niin romanttiset kuin käytännöilisetkin syyt, jotka saivat minut liittymään niiden kullanjanoisten joukkoon, joita v. 1849 tulvi Kaliforniaan. Kultakuume tarttui ja minä olin noihin aikoihin juuri otollisessa mielentilassa.
Ensimmäiset uutiset kultaiöydöistä saapuivat seuduillemme mutkaisia teitä. Ne tihkuivat ensiksi julkisuuteen Sandwich-saarille tulleista laivoista ja ilmestyivät sitten erään baltimorelaisen lehden palstoille. Jokainen nauroi hälinälle, mutta jokainen painoi huhut myös visusti mieleensä. Kultamaa oli niin äärettömän kaukana, ja silloin, kuten myöhemminkin, jutuilla oli taipumus lihomiseen, mitä etäämmälle ne kulkeutuivat. Saattoipa hyvinkin olla, että kultaa oli löydetty, mutta tiedot kirpuista, parkitsemattomista vuodista ja karuista rannikoista tuntuivat paljon todenperäisemmiltä. Muistan kuljeksivien trubaduurien tehneen pilaa noista löydöistä saaden aina naurajat puolelleen. Mutta juuri kun irvistyksemme oli makeimmillaan, julkaistiin lehdessä muuan maaherra Masonin sotaministeriölle lähettämä kirjelmä, virallinen tiedonanto, jota ei sopinut pitää pilkkanaan, vaikka se kuulostikin sadulta.
— En epäröi sanoessani, kirjoitti maaherra, että Sacramento- ja San Joaquin-joissa on enemmän kuin satakertaisesti se kultamäärä, joka tarvittaisiin peittämään Meksikon kanssa äsken käydyn sodan kustannukset. — Ja sitten siirtyi hän yksityiskohtaisesti kuvaamaan suuria kultamöhkäleitä ja mainioita huuhdontatuloksia, nimeten kullankaivajia ja paikkoja ja muistaen päivämääriä tarkkuudella, joka ei jättänyt mitään epäilemisen varaa.
Meitä ei enää naurattanut. Trubaduurit vaihtoivat nuotteja. Muistan vieläkin tohinan, joka tuota tiedonantoa seurasi. Meksikon kanssa käyty sota oli hiljan päättynyt ja veteraanit — nuoria miehiä kaikki — palailivat parastaikaa kotiseuduilleen seikkailunhaluisina ja korvat höröllään heti kun vain nousi puhe kullasta ja kunniasta. Pikku kylissä ja tiloilla pohdittiin vakavasti ihmeellisiä uutisia ja iloittiin näin ilmaantuneesta keinosta sodan rasitusten poistamiseksi. Monet perheet ryhtyivät puuhiin oitis, pänttäsivät omaisuutensa, varustivat tarkoitukseen paraiten soveltuvan perheenjäsenen niin hyvin kuin taisivat ja lähettivät hänet yhteistä onnea etsimään.
Sitten tuli laulu, joka tarttui kuin sairaus. Tulva kultamaahan alkoi. Monia kansanliikkeitä on johdettu laulun, usein mitättömänkin laulun, voimalla. Niin kävi nytkin. Joku katulaulaja viritti ensimmäisenä »Oo, Susannan» tahi oikeammin jonkun väännöksen alkuperäisestä laulusta, ja se vaikutti melkein samalla tavalla kuin ruutitynnyriin viskattu kipinä. Jokaikisellä näyttämöllä, jokaisessa kadunkulmassa, joka ravintolassa kuultiin pian tuota renkutusta laulettavan, soitettavan tai vihellettävän. Ja annappas kun ensimmäiset sävelet kuuluivat, niin jo ryntäsi joka ainut sorkka pystyyn ja sitten syntyi siinä suoranainen hullujen kiljunta.
Kultakuume tarttui kaikkiin. Mutta vaikeampaa oli jokaisen päästä haluaan tyydyttämään. Ensiksikin tarvittiin siihen melkolailla rahaa — siinä syy, miksi minäkään en heti päässyt matkaan — ja toiseksi oli monella suuret perheet tai muut esteet poikkiteloin tiellään. Siitä huolimatta kuuluimme kaikki kerhoihin, joiden tarkoituksena oli varustaa ainakin joku jäsenistään matkalle Kaliforniaan. Pohdimme innokkaasti matkustamismahdollisuuksia, kulkureittejä ja työtapoja, joista itse asiassa emme tienneet mitään, laulettiin »Oo, Susannaa» ja kiihdyttiin siinä määrin, että kokousten jälkeen palasimme koteihimme kuin pilvissä liidellen, Muistan, että joku näistä kerhoista kerran pari tosiaankin kykeni saamaan joukkonsa matkalle. Joku yksityinen hurjapää kyllä saattoi äityä sikäli tarmokkaaksi, että yks’kaks’ heittäytyi kurimukseen ja katosi näkyvistä. Sellaista se näet oli; kun mies lopulta oli päässyt jonkinlaiseen hurmiotilaan, menetti hän viimeisenkin malttinsa, möi kaikki mitä omisti, katkaisi kaikki perhesiteet, jätti kaikki asiansa oman onnensa nojaan ja lähti. Mutta, kuten minun äsken piti sanoa, joskus myös tapahtui, että kerhotkin saivat jotakin aikaan. Varat tarkastettiin ja sitten ostettiin yhteisesti joku valaanpyyntilaiva tai vuokrattiin juna, joka vihdoin monen rettelön jälkeen lähti tuonne onnen maille. Useimmiten päättyivät kuitenkin yrityksemme »Oo, Susannaan». Kerran — muistan vielä mainiosti tuon illan — palasin muutamasta kerhomme kokouksesta yhdessä juhlallisen ja vakavan nuorukaisen kanssa, joka oli kotoisin samasta kylästä kuin minä. Hän pysytteli rinnallani moniaan hetken nähtävästi synkkiin mietteisiin vaipuneena. Lopulta nosti hän päätään.
— Frank, sanoi hän painokkaasti, luulenpa lähteväni Kaliforniaan oikein toden perästä. Tiedän, että huhut liioittelevat suuresti asioita, mutta toiselta puolen täytyy niissä olla perääkin, eikä minulle niin vain pajunköyttä syötetä. En odota liikoja, mutta sittenpä olenkin tyytyväinen tuloksiin, olivat ne millaiset tahansa. Vaikkapa en saisi enempää kuin lakillisen kultaa päivässä, olen täysin tyydytetty.
Tällaisia poikia me olimme kaikki tyynni.
II luku.