Uittomiehiä ja kullankaivajia

by Stewart Edward White

Olipa kerran kirjankustantaja, jolla oli omat ajatuksensa lyhyistä kertomuksista. Se ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä kustantajilla on sellaisia ja kun he saavat käsiinsä lyhyen jutun, joka vastaa heidän makuaan, niin he ottavat sen ilolla vastaan ja maksavatkin siitä hyvin. Mainittu kustantaja oli sitä mieltä, että lyhyen kertomuksen tuli olla realistisen. »Esittäkäämme asiat sellaisina kuin ne ovat! oli hänellä tapana huudahtaa parhaalle ystävälleen, painopirulle tai konttorikissalle, tai kuka kulloinkin sattui olemaan lähettyvillä. »Elämä on kyllin suurenmoinen, jotta se voi itse puhua puolestaan, ilman että sitä tarvitsee autella tympäisevällä, idioottimaisella tunteellisuudella. Antakaa heidän nähdä todellisia ihmisiä, jotka elävät todellista elämää todellisissa taloissa ja minä luulen, että meillä on kyllin järkeä itsekin vetää johtopäätöksemme!»

Näitä sekavia huudahduksia sateli tavallisesti silloin, kun hän oli lukenut muutamia sivuja varsin sievistä käsikirjoituksista, joissa lauseet olivat pitkiä ja monimutkaisia ja joissa oli käytetty monitavuisia laatusanoja ja runollista sanontaa. Tämä kustantaja piti lyhyistä, nasevista lauseista. Hän halveksi runollista sanontatapaa. Koska hän oli vain kustantaja, oli hänen nimensä Brown. Jos hän olisi ollut kirjailija olisi hänellä ollut ainakin kolme nimeä, jotka olisivat alkaneet kirjaimiston peräkkäisillä kirjaimilla.

Niin, eräänä päivänä sattui, että tämän kustantajan eteen, Brownin eteen, ilmestyi nuori mies, jolla oli käsikirjoituskäärö kainalossaan. Miten hän oli päässyt konttoripojan ohi, ei Brown saattanut käsittää ja kääröllä olevat käsikirjoitukset olivat hänelle kauhistus. Mutta nuori mies seisoi hänen edessään yhtäkaikki ja esitti suosituskirjeen kustantajan parhaalta ystävältä. Hän sanoi, että hänellä olisi käsikirjoitus jätettävä arvosteltavaksi ja hän sanoi sanottavansa loppuosan niin heikolla äänellä, että Brown heti saattoi päättää, että kyseessä oli hänen ensimmäinen tekeleensä.

Brown teki hänelle kysymyksiä, pintapuolisia, ei sen vuoksi, että hän välitti tietää hänestä mitään, vaan sen vuoksi, että hän piti siitä miehestä, joka oli kirjoittanut suosituskirjeen. Nuoren miehen nimi osoittautui olevan Severne ja hän oli vakavamielisimpiä nuorukaisia, mitä ikänä on astunut koulusta suoraan kirjailija-uralle. Hän puhui aatteista. Brown päätteli, että hänen kirjoitelmansa mahdollisesti käsitteli kaldealaista tähtitiedettä edustavaa aikaa ja että se sisälsi syvää kuvaannollista viisautta sekä noudatti Bulwer Lyttonin ja Marie Corellin koulukunnan sanontaa. Niinpä hän nuorukaisen mentyä otti käärön käteensä käydäkseen sen läpi. Jos hän olisi luullut, että se oli ansiokas tekele, niin ei hän olisi kiirehtinyt sillä tavalla, mutta kun hänen paras ystävänsä oli suositellut sitä, niin ajatteli hän saavansa ikävän tehtävän käsistään heti.

Hän luki kertomuksen läpi. Sitten hän luki sen huolellisesti vielä kerran. Ja sitten hän paiskasi sen läiskähtäen pöydälleen — muutama sata muistilippua lensi siinä hajalleen, mutta se ei paljoakaan merkinnyt— ja lausui suuren, ruman sanan. Lauseet tekeleessä olivat lyhyitä ja joustavia. Laatusanat olivat sangen nasevia. Siinä ei ollut hituistakaan runollisuutta. Se kuvasi elämää sellaisena kuin se todellisuudessa on.

Brown, kustantaja, julkaisi kertomuksen ja maksoi siitä hyvän hinnan.
Severne, kirjailija — kirjoitti uusia kertomuksia ja möi ne Brownille.
Heistä tuli oikein hyvät ystävät ja Severne sai kuulla tarkalleen miten
Brown piti lyhyistä kertomuksista ja miksi ja miten hänen, Severnen
nimittäin, kertomukset olivat juuri sitä laatua.

Asiat olisivat olleet ihanteellisessa järjestyksessä ja se olisi ollut terveellinen läksytys pahalle maailmalle ja muille kustantajille, ellei Severne olisi ollut niin ylen vakavamielinen. Hänellä ei ollut hituistakaan huumorin tajua. Häneltä puuttui laajat näköalat eikä hän tuntenut suhteellisuutta. Hän otti elämän raskaasti. Hän katsoi olevansa yhtä tärkeä kuin nebulaari-systeemi tai kielellinen uudistus. Välitön seuraus siitä oli se, että hän, hankittuaan menestyksensä realismilla, korotti realismin kunniakorokkeelle ja palvoi sitä ainoana todellisena (kaunokirjallisena) jumalana. Severnestä tuli realististakin realistisempi. Sille hän perusti kaiken. Hän ei ottanut kuvatakseen ainoatakaan tapausta, jota hän ei alusta loppuun ollut omin silmin nähnyt. Hänellä ei ollut paljoakaan tekemistä varsinaisten tunteitten kanssa, mutta mikäli ne olivat välttämättömiä hänen kertomuksissaan, tahtoi hän ne itse kokea omassa persoonassaan. Muussa tapauksessa jäi kertomus kirjoittamatta. Sellaisia tunteita kuin viha tai uskonnollisuus tai pelko ei hän yrittänytkään eritellä, ellei hän ensin ollut itse niitä kokenut. Epäystävälliset ja kateelliset kilpailijat — he eivät olleet realisteja — väittivät, että Severne kerran ehdoin tahdoin oli juonut itsensä Bowery whiskystä humalaan, jotta hän saattaisi kuvailla erään vähäpätöisen henkilön tunteita siinä tilassa. Varmaa on ainakin, että hän ymmärtämättömien kesken sai hupsun nimen, joka hyvästä maksusta palkkasi ihmisiä suorittamaan kummallisia ja tarkoituksettomia tekoja hänelle. Hän kokeili aina itsellään ja muilla.

Se oli kyllä naurettavaa, eikä se olisi liikuttanut ketään muita kuin vanhoja, kuluneita oikkuniekkoja, joitten ainoana ilona oli puhua »nuorista hupsuista», ellei Severne olisi ollut rakastunut. Ja se viekin meidät asian ytimeen.

Luonnollisesti oli hän rakastunut äärettömän vakavasti. Ei hän siitä osannut löytää paljoakaan iloa. Hän mietti vain enimmäkseen rakastavain velvollisuuksia toisiaan ja kanssaihmisiään kohtaan. Hänellä oli myös liioiteltu käsitys itse rakkauden pyhitetystä, pyhästä ja korkeasta luonteesta. Se on kiitettävää, mutta se kiduttaa ihmistä arveluttavasti.

Tytöt eivät pidä sellaisesta rakkaudesta pitkän päälle. Olkoon se minusta kaukana, että rohkenisin uskotella, että nuo enkelimäiset olennot todella tahtoisivat, että heitä suudeltaisiin, mutta jos, suorastaan tapaturmaisesti, olosuhteet vievät siihen, että mies heidän suostumuksettaan tai aavistamattaan suutelisi heitä, niin hämmästyisivät he vallan pelottavasti — niin sanottu miehen raakimus ei kyllä hyödy paljoakaan, ellei hän uskalla koettaa tuota yllättämistä. Pylväspyhimyksenä olo on sangen miellyttävää — julkisuudessa. Teidän täytyy kuitenkin saada nähdä, että Severnen asema tavallisissa oloissa oli sangen epävakainen. Kuvitelkaa hänen hirvittävää epätoivoaan kun hän havaitsee sydämensä peruuttamattomasti kiintyneen nuoreen neitoon, joka on yhtä vakavamielinen kuin hän itsekin, yhtä suuressa määrin huumoria tajuamaton, mutta koko sielustaan ja mielestään kiintynyt romanttiseen ja aatteelliseen taidesuuntaan! He keskustelivat usein asiasta vakavasti ja tulisesti. Kukin koetti omantunnontarkasti käännyttää toistaan. Kuten tavallista, päättyi yritys kymmenkunnan pitennetyn haastattelun jälkeen siihen, että tyttö menetti malttinsa. Tytöt ovat niin mahdottomia!