»Mitä luulet minun välittävän siitä, miten sinun kuvittelemasi henkilöt harjaavat hampaitaan, napittavat housunkannattimiaan tai kiilloittavat kenkiään? Minä tiedän, miten vanha Smith vastapäätä toimittaa ne asiat ja siinä on minulle kylliksi!» huudahti tyttö.
»Ihmisluonteen tuntemus ilmoittaiksen sillä tavalla», väitteli Severne synkkänä.
»Roskaa», vastasi tyttö. »Ajattelehan että mies, jolle taivas on antanut lahjoja, tuhlaa niitä kuvailemalla pikkuasioita myöten niin tarkasti kuin voi kaiken maailman joutavat tapahtumat jokapäiväisessä elämässä! Se on halpamaista!»
»Kaunis loistaa ruman joukosta, kuten elävässä elämässä tapahtuu», vastasi mies itsepäisesti.
»Kaunis on mielikuvituksessa», huusi tyttö jotenkin tulisesti. »Ja mielikuvitus on Jumalasta. Se on ainoa suoranainen jumaluuden ilmaus maan päällä. Ilman mielikuvitusta ei missään kertomuksessa voi olla elämää.»
Koska se jo hipoi hempeämielisyyttä, joka on realismille kauhistus, mutisi Severne jotakin, joka kuulosti »hölynpölyltä». He väittelivät sitten mielikuvituksen suhteesta kirjallisuuteen tällä uudella pohjalla. Keskustelun päätyttyä saneli miss Melville, sillä se oli tytön nimi, seuraavan ultimaatumin:
»No niin, minä sanon nyt suoraan sinulle, Robert Severne, että en ikänäni mene naimisiin sellaisen miehen kanssa, jolla ei ole sielua. Olen sangen suuresti pettynyt sinun suhteesi. Luulin, että sinulla oli enemmän luonteen hienoutta!»
»Älä sano niin, Lucy», pyysi hän todellakin levottomana. Vakavamieliset nuoret miehet eivät koskaan tiedä kylliksi ollakseen uskomatta mitä tytöt sanovat.
»Minä sanon sen ja tarkoitan mitä sanon! En koskaan enää tahdo nähdä sinua!»
»Merkitseekö se sitä, että kihlauksemme on purettu?» sammalsi mies, tohtimatta uskoa korviaan.