»Luulisin, sir, että voimakkaampi viittaus on tarpeeton.»
Mies taivutti surkeana päänsä alas.
»Enkö voi tehdä mitään, Lucy», sanoi hän. »En tahdo, että lähetät minut tällä tavalla menemään. Minä rakastan sinua.»
Tyttö tuumi. »Voit», sanoi hän hetken perästä. »Voit kirjoittaa romanttisen kertomuksen ja julkaista sen jossakin aikakauslehdessä. Silloin, mutta en ennemmin, annan sinulle anteeksi.»
Hän kääntyi pois kylmästi ja alkoi tutkia uuninreunuksella olevaa valokuvaa. Kun ei hän näköjään määrättömän pitkään aikaan saanut vastausta, kääntyi hän terävästi ympäri ja sanoi: »Noh!»
Sillävälin oli Severne askarrellut nopean, mutta mieltäkiinnittävän sielullisen asenteen luomisessa. Hän palautti mieleensä lukuisia historiallisia ja mielikuvituksen aikaansaamia esimerkkejä, joissa nainen oli houkutellut miestä luopumaan taivaasta saamistaan mielipiteistä. Toisissa näistä esimerkeistä, joissa nainen oli onnistunut houkutuksessaan, oli mies sen koommin viettänyt elämänsä kurjuudessa ja kuollut tuskallisen kuoleman koko ihmiskunnan kiroomana. Toisissa taas, joissa mies oli jaksanut vastustaa seireenin ääntä, oli hän noussut loistoon ja onneen ja vihdoin kohonnut taivaallisiin korkeuksiin enkelikuorojen hyvähuutojen saattamana — joka ei ollut realismia ensinkään. Taide — sanoi Severne itsekseen — on ikuinen totuus. Inhimilliset intohimot ovat harhaanjohtavia. Itseuhraus on jaloa. Hän päätti heti tulla taiteensa marttyyriksi.
»Sitä en koskaan tee!» vastasi hän ja astui majesteetillisin askelin huoneesta.
Severne kantoi surunsa vakavamieliseen tapaansa. Vuosiksi aikoi hän painua synkkyyteen, synkkyyteen, jonka hämärästä saattoi erottaa hänen elämänsä suuren haaksirikon. Pitkän ajan perästä kirjoittaisi hän sitten suuren teoksen taiteesta, jota koko ihmiskunta lukisi pelonsekaisella kunnioituksella, mutta johon hän, sivullisena, suhtautuisi täydellä välinpitämättömyydellä, koska muisto menneistä olisi kuolettanut kaiken ilon hänessä. Mutta se koski tulevaisuutta. Nyt oli hänen elettävä synkkä kautensa. Ollen varakas nuori mies, päätti hän lähteä kauas, kauas. Se oli välttämätöntä, jotta hän voisi haudata surunsa johonkin. Hän ajatteli oikein taistelutantereita ja verileikkejä, mutta missään ei käyty sotaa. Vaikutus olisi ollut suurenmoinen, jos hän olisi voinut palata ruskettuneena ja arpisena takaisin, mutta koska se oli mahdotonta, päätti hän palata vain ruskettuneena. Hän osti siis lipun pieneen kaupunkiin Wyomingissä. Siellä hän ja hänen matka-arkkunsa sijoittuivat Thompsonin postivaunuun ja matkasivat Placer Creekiin, jossa he molemmat, hän ja hänen matkalaukkunsa, asettuivat asumaan pieneen lautaseinäiseen huoneeseen Preeriakoiran hotelliin.
Paikka oli ihastuttavan sopiva synkkämieliselle. Se oli kukistumaisillaan oleva laitos, joka käsitti neljä katua ja kuusitoista kapakkaa. Muutamat taloista ja kaikki kapakat olivat kerran olleet maalatut. Joka kapakan edustalla oli kiinnityskaide ja koko päivän seisoi kiinnityskaiteissa hevosia, jotka kärsivällisesti kääntelivät takapuoltaan Wyomingin tuulia kohti. Wyomingin tuulet kulkivat aina suunnilleen kolmestakymmenestä kuuteenkymmeneen mailiin tunnissa. Toisella puolen kaupunkia oli joitakin matalia vuoria, jotka olivat täynnä mustia syvänteitä, kapeita solia, kohisevia vesiputouksia, leikkiviä puroja ja äkkijyrkkiä seinämiä. Toisella puolen taas oli laaja aallokas tasanko, jolla karja ja lehmäpaimenet oleksivat jumalattomuuden ja tomun seassa. Severne astui kylmänlaiseen huoneeseen, pesi kasvonsa kovassa vedessä ja laskeutui alas aamiaiselle. Aamiainen ei voinut olla paremmin valmistettu sille, joka aikoi alkaa päivänsä synkkämielisyydessä.
Se alkoi sitkeällä kaurapuurolla ja loppui taikinaisilla leivoksilla ja näitten välillä oli paljon sellaista, joka kauhistuttaa. Aamiaisen jälkeen kuljeksi hän mustissa syvänteissä, kapeissa solissa ja niin edespäin ja mietti surumielisellä, mutta kiitettävällä harrastuksella jaloa itsensä uhraamista ja elämänsä suurta haaksirikkoa. Sitten hän palasi kaupunkiin.