Metsä oli takana, sinne olisi lumikengissä olevan miehen ollut helppo mennä. Richard Darrellkin olisi koska tahansa voinut paeta sinne, turvaan takaa-ajolta. Nyt ei ollut kysymys vain tavallisesta kapakassa suoritettavasta nyrkkitappelusta, nyt oli kysymys elämästä ja kuolemasta. Hän oli alentavasti rukoillut päästäkseen korvapuustista, nyt hän vain vilkaisi olan takaa metsän tarjoamaa turvaa. Sitten hän kiljahtaen pyöritti kirvestä päänsä päällä ja heitti sen suoraan toista vastustajaansa kohti. Aseen kamarapuoli kävi raskaasti miehen otsaan. Hän kaatui tiedottomana. Samalla molemmat muut kävivät otteluun. Tällä kertaa otti Silver Jack kirveen, kun taas Darrellin täytyi tyytyä lyhyeen, mutta raskaaseen rautakankeen. Niin alkoi outo kaksintaistelu, hevosten lempeinä katsoessa herrojensa kamppailua korven kylmyydessä.
Yläpuolella lentelivät pohjolan korpit edes takaisin. Miesten maatessa elottomina tallatulla lumella, laskeutuivat ne yhä alemma. Sitten ne äkkiä taas kohosivat korkeuteen. Yksi miehistä oli liikahtanut.
Richard Darrell selvitteli tuskallisesti silmiään ja pääsi vihdoin istuvaan asentoon. Hän pyyhki veren otsassaan olevasta syvästä haavasta. Sitten hän etsi kirveen käsiinsä. Sillä hän murskasi ensin whiskylekkerit. Sitten särki hän reen lyöden sen raivoissaan pieniksi palasiksi. Kun se oli tehty, alkoivat hänen vastustajansa tulla tajuihinsa. Hän seisoi heidän edessään käskevänä ja uhkaavana.
»Painukaa jälkiänne takaisin ja heti», sanoi hän, »älkääkä näyttäytykö minulle toistamiseen näillä seuduilla.»
Silver Jack, pökertyneenä ja hämmästyneenä ei saattanut käsittää tuota pientä raukkamaista miestä, joka oli antanut potkia itsensä kapakasta, ja alkoi hitaasti nousta.
»Pysy siinä!» komensi Darrell. Hän avasi taskuveitsensä ja leikkasi hevosten valjaat palasiksi, jättäen ainoastaan suitset ehjiksi.
»Kas niin!» sanoi hän. »Ala lähteä — Beeson Lakea kohti. Ja muista, ettet poikkea kämpällä numero 28.»
Kauhistuen edessään olevaa pitkää matkaa jäätävässä pakkasessa, lähtivät Silver Jack ja hänen kumppaninsa taluttamaan hevosiaan pois. Saavuttuaan tienkäänteeseen, katsoivat he taakseen.
Aurinko oli juuri painumassa puitten runkojen väliin, suurentaen ne jättiläismäisiksi. Ja siellä seisoi hän valoa vasten, suurena, uhkaavana — tuo hallitseva henki, metsien Karjuva Dick, välttämättömyyden ruumiillistuma, mies, joka puolustaa työtään, esimies!