Morrison huokasi. »Minä en lähtisi siihen joukkoon. Fitz on ainoa, joka siihen pystyy.
Niinpä he kutsuivat toisen parhaita miehiään luokseen, Fitz Patrickin ja lähettivät hänet yksin huolehtimaan liikkeen eduista erämaan pimennoissa.
Karkea Sasu oli kookas, leveäkasvoinen mies, jonka silmät olivat kaukana toisistaan ja jonka leukaa peitti sakea, punainen parta. Hänellä oli likainen machinawtakki, likainen, mustan ja valkoisen kirjava flanellipaita ja likaiset, siniset housut jotka olivat pistetyt korkeisiin sukkiin ja metsänhakkaajan kumisaappaisiin. Ainoa värillinen kappale hänen vaatetuksessaan oli tulipunainen eränkävijän vyö, joka ulottui kaksinkerroin hänen vyötärölleen. Työssä ollessaan vilkkuivat hänen silmänsä häijynilkisesti ja tuhoaennustavasti, hänen mahtava äänensä jylisi yhtenä kirous- ja komentotulvana ja hänen valtavat lihaksensa paisuivat pehmeän takin alla kun hän äkkiä ja raivokkaasti väänsi jonkun miehen itsepäistä, vastahakoista tukkia. Pieninkin epäröinti tai vastustus sai hänen nyrkkinsä osumaan vastustamattomalla voimalla sen yrittäjään. Sitten saattoi hän nostaa uhrinsa lumesta ja lennättää hänet työhön valtavalla potkulla, säestäen tekoaan karkealla leikkipuheella, joka nostatti naurun jokaisen muun suusta paitsi asianomaiselta itseltään. Iltaisin palasi hän myrskynä työstä joukkonsa etunenässä, karjuen hurjia kirouksia hiljaisessa yössä, kunnioittamatta mitään, hallitsevana ja rohkeana, pieni erä irlantilaista hyväntahtoisuutta sisimmässään, josta syystä irlantilaiset häntä rakastivat. Ja matkan päätyttyä täytti tuo rivo ja kesytön joukko pimeän ja likaisen kämppänsä kuin joukko merirosvoja huvilaivan.
Työn teossa oli sangen vähän järjestelmällisyyttä, mutta sitä enemmän jälkeä. Miehet pelasivat, joivat ja tappelivat johtajan sanallakaan estämättä. Tavallisella työkunnalla sellainen meno olisi tiennyt sangen huonoa työn tulosta, mutta nämä villit irlantilaiset verestävine silmineen, valmiine kompineen ja yhtä valmiine nyrkkeineen, syöksyivät tukkien kimppuun yhtä hurjasti kuin he antautuivat juominkeihin — ja työ oli yht'äkkiä tehty.
Muuta oikeutta ei erämaassa tunnettu kuin mitä Karkea Sasu suvaitsi jakaa. Lukuunottamatta yhtä tapausta ei rangaistus juuri noussut selkäsaunaa ankarammaksi, sillä miehet eivät pystyneet kilpasille johtajansa kanssa siveyslakien hienommassa tai karkeammassa rikkomisessa. Tuo yksi tapaus koski nuorta Barney Mallania, joka humalapäissään oli rääkännyt hevosta siinä määrin, että se ontui. Hänet haastoi Karkea Sasu muodolliseen oikeuteen.
»Etkö sinä tiedä, että hevosia ei sillä tavalla saa kohdella?» kysyi hän, omituista kyllä, kiroamatta. »Tule tänne!»
Mies tuli. Voimakkaalla lyönnillä löi Karkea Sasu häneltä sääriluun poikki.
»Koeta itse miltä se tuntuu», virkkoi Karkea Sasu irvistellen. Hän katsahti hämärässä ympärillä istuvia miehiä, ja astui sitten ovesta keittiökämppään. Vaikka hän olisi tappanut Barney Mallanin siihen paikkaan, ei asia olisi siitä muuttunut. Ei kukaan lähikaupungissa olisi saanut asiasta pienintäkään vihiä.
Pyhäinmiesten päivänä ryhtyi koko joukko pitkälliseen juopotteluun. Karkea Sasu kunnostautui vierittämällä pyöreän rautakaminan ovesta hankeen. Hän poltti itsensä pahoin arkaluontoisessa urotyössään, mutta hän välitti siitä juuri yhtä vähän kuin herkkämielisten ja ihastustaan ulvovien miestensä kiitoksesta. Fitz Patrick sammutti tusinan verran hiilien aiheuttamia tulipalon alkuja, siirsi humaltuneen Mallanin jalan toisten tallattavista ja poistui tuosta raivoavasta helvetistä metsän reunaman juhlalliseen rauhaan. Ja se aiheuttaakin puhumaan Fitz Patrickista.
Fitz Patrick oli pitkä, hidasliikkeinen mies, jonka kasvot olivat aivan nelikulmaiset. Silmäkulmat, hänen suunsa ja leukansa olivat suorina viivoina poikkipäin ja hänen ohimonsa, poskensa ja nenänsä muodostivat suoria viivoja ylhäältä alaspäin. Katse oli hyvin tyyni ja puhe harvanlaista. Kun hän puhkesi puhumaan, oli se harkittua. Päiväkausiin saattoi hän olla sanomatta sanaakaan, yksityisiä tavuja kuului vain silloin tällöin hänen kiinteästi tarkastaessaan asioita ympärillään.