Tapahtui näet, että vuoden lopulla kaksi muukalaista saapui St. Jeauneen aikomuksella ruveta ampumaan metsäkanoja ja Regis Brugiere palkkautui heidän oppaakseen. Hänen tehtävänsä eivät olleet moninaiset. Hänen tuli vain opastaa heitä mäntymetsävyöhykkeestä toiseen. Mutta joutilaisuudessaan seurasi hän heidän mukanaan usein ja niin hän ihastui Jimiin.
Jim oli mustan ja valkoisen kirjava setteri. Regis Brugiere katseli sitä, kun se huolekkaana juoksenteli metsässä, sen jalkojen noustessa kuin teräsjouset, pää korkealla ja sen viisaat, lempeät silmät piiloutunutta otusta tähyillen. Kun sen nenään sitten sattui saaliin haju, pysähtyi se äkkiä ja katseli ympärilleen häntäänsä heilutellen. Se ei ottanut askeltakaan tullakseen parempaan varmuuteen saaliin olinpaikasta ennenkuin sen isäntä oli tunkeutunut tiheikön läpi sen viereen. Siten sai tämä monta kertaa tilaisuuden ampua koiran edestä lentoon pyrähtävää lintua, jota hän ei muuten useinkaan olisi tavannut.
Mutta jos lintu pysyi hiljaa, astui Jim varovaisesti kuin munilla kävellen, kunnes sen nenän täytti lämmin linnunhaju. Silloin se pysähtyi, jäykistyen äkkiä eläväksi, kauniiksi kuvapatsaaksi. Seurasi hetken jännittävä odotus. Rymisten lähti silloin lintu lentoon. Sitä seurasi nopea laukaus lintupyssystä, höyhenpilvi ilmassa ja pitkänloiva putoaminen. Jim katsahti ylös, innokkaana, mutta hilliten itsensä.
»Ota kiinni, Jim», sanoi mies.
Heti ryntäsi Jim pois, tullakseen hetken perästä takaisin voitonriemuisena kantaen metsäkanaa varovaisesti hampaissaan.
Tai sattui laukaus menemään harhaan. Jim odotti kunnes kuuli pyssyn lukon räsähtävän kiinni uuden panoksen saatuaan, sitten se liikkui hillitysti kuin ainakin hyvän kasvatuksen saanut ja haisteli tutkivasti ja kauan paikkaa, jossa lintu oli ollut.
Näitä kaikkia näki Regis Brugiere seuratessaan metsästystä salojen tiheiköissä sillä seurauksella, että hän rikkoi kymmenettä käskyä vastaan ja himoitsi Jimiä suuresti. Hän jumaloi koiran ylhäistä arvokkuutta, sen gentlemannimaista hätäilemättömyyttä metsässä, sen hyvin kasvatettua suloa kun se istui takajaloillaan katse etäisyyteen kohdistettuna.
Ja niin Regis Brugiere sitten varasti Jimin ja kätki sen visusti. Teko ei hänelle merkinnyt juuri mitään. Hän ei tuntenut Jimin arvoa, sillä Pohjolassa on koira vain koira. Kun muukalaiset olivat lähteneet valittaen koiransa menetystä, kuormasi Regis Brugiere rekeensä muonavaroja ja pyyntivehkeensä ja lähti painumaan luoteeseen vuotuiselle pyyntiretkelleen. Hän otti mukaansa Jimin, joka nyt oli täydelleen tottunut uuteen isäntäänsä.
Yhdessä he kulkivat kauaksi metsien kautta, yli monen joen ja nevan, läpi monen viidakon ja vuoriseudun. Regis Brugiere veti rekeä perässään. Tehtävä olisi oikeastaan kuulunut Jimille, mutta Regis Brugierestä se olisi tuntunut siltä kuin hän olisi valjastanut Pyhän Cloudin Ignatiuksen St. Jeaunen herran omenakärryjen eteen. Niin sai Jim juosta ristiin rastiin matkan varrella iloiten vapaudestaan Regis Brugieren iloitessa koiran näkemisestä. Aikanaan saapuivat he eräälle metsäaukeamalle, jonka läpi virtasi pieni lähteen silmästä pulppuava kirkasvetinen puro. Tässä Regis Brugiere nakkasi lopullisesti lumikengät jaloistaan ja tähän hän kyhäsi pienen kämpän ja asettui siihen Jimin kanssa talosille.
Neljänkymmenen mailin säteen laajuudelle asetteli hän sitten ansojaan ja loukkujaan majaville, kärpille, ketuille, saukoille ja muille Pohjolan turkkiniekoille. Säännöllisin väliajoin kierteli hän kullakin ansallaan, nopeasti liukuen lumikengissään. Jim seurasi häntä aina. Kun lumi oli syvä vaelsi koira vaivaloisesti Regis Brugieren jäljessä. Kun sitä taasen oli vähemmän etsi Jim metsäkanoja tai muita lintuja, tutustui moneen outoon seikkaan tai juoksenteli jäätyneitten metsälampien tasaisia pintoja.