Ansapaikoilla täytyi Jimin jäädä loitommaksi. Mies jätti sille takkinsa ja lumikenkänsä ja Jim kuvitteli vartioivansa niitä uskollisesti. Paluumatkalla molemmat iloitsivat parhaansa mukaan. Regis Brugiere nosti Jimin korkealle ja heitti sen syvimpään nietokseen. Jim piti siitä kovasti ja sukelsi lumeen mielihyvästä haukahtaen. Hetken perästä se taas tuli esille kinoksesta ja tanssi varpaillaan miehen ympärillä leikillään murahdellen ja pyytäen häntä uudistamaan hauskan tempun. Ne olivatkin ainoat tilaisuudet, jolloin Jim vapautui juhlallisuudestaan. Muina aikoina olivat sen ruskeat silmät täynnä surumielistä, hillittyä uskollisuutta.
Metsissä oppi Jim pahoille tavoille. Se muuttui taas tavalliseksi koiraksi. Havaitessaan, ettei Regis Brugiere välittänyt mitään metsäkanoista, joita se niin huolellisesti näytti, päätti Jim metsästellä omin neuvoin. Ensin sen omatunto soimasi sitä siinä määrin, että se tunsi tekevänsä suorastaan syntiä. Mutta jälkeenpäin rauhoitti sitä isäntänsä iloinen hyväksyminen. Se hiipi ja seurasi jälkiä, syöksyi ja ajoi takaa ja rikkoi kaikkia niitä siveyssääntöjä, jotka oikeata seisovaa setteriä sitovat. Se tiesi siveyskäsitteiden höltymistä, mutta tiesi myöskin etua. Sillä Jimistä sukeusi oikein asiantuntija otuksen yllättämistaidossa lumessa. Sen parhaaksi tempuksi tuli nyt sama, joka jo alkukoirallakin oli ollut, nimittäin pieni tauko ennen hyökkäystä. Jim oli suloisen riippumaton. Se elätti itsensä täydelleen, paitsi muutamiin herkkupaloihin nähden.
Mutta yhtä seikkaa se ei käsittänyt ja se oli hirvi. Sen mielestä hirvi oli sama kuin hevonen tai lehmä. Se ei voinut ymmärtää, eikä siitä suuresti välittänytkään, miksi ne niin äkkiä pakenivat kun se ilmestyi paikalle. Regis Brugiere koetti opettaa sitä, mutta turhaan. Sen vuoksi tapahtuikin, että Jim usein täytyi jättää kotiin, sillä yksinäiselle pyyntimiehelle on hirvi arvaamattoman kallis saalis. Se tietää sekä ravintoa, että vaatetusta.
Sellaisessa tapauksessa oli Regis Brugieren tapana pinoa runsaasti puita takkaan, jotta hänen ystävänsä oli hyvä olla hänen poissa ollessaan. Sittenkin jätti hän koiran lohduttomana kämppään. Ensi kerralla pääsi Jim ulos kämpästä ja tuli isäntänsä perässä osoittaen suunnatonta iloaan jo matkan päässä. Regis Brugiere palasi takaisin harmistuneena ja tapasi kämpän oven selkosen selällään. Jim oli osannut vetää oven auki hampaillaan. Turkismetsästäjän täytyi silloin tehdä oveen salvan, jotta koira ei voisi aukaista sitä. On ehkä paikallaan selittää, että tuollaisissa kämpissä ovi tavallisesti liittyy vain tiukasti pieliä vasten.
Huomatkaa nyt, että ellei Regis Brugiere olisi varastanut ja piiloittanut Jim koiraa, ei hänen olisi tarvinnut asettaa äskenmainittua salpaa. Ilman salpaa olisi hän varsin helposti voinut avata oven ainoastaan nojautumalla siihen. Jos hän olisi voinut työntää oven auki, niin olisi sekä hänen, että Jimin ollut hyvä olla. Ja tämä juuri pakottaa meitä ihmettelemään tuota viidettä tietä, oikeuden tietä, jonka nojalla ihminen joutuu korvaamaan rikkomuksensa elämällään.
Eräänä aamuna keskitalvella, kun oli hyvin kylmä, noin seitsemänkymmentä astetta pakkasta, päätti Regis Brugiere lähteä hirven ajoon. Kuten tavallista teki hän suuren roihun takkaan, levitti vaatteen Jimin mukavuudeksi, pujotti salvan hihnan vartavasten tekemänsä reiän läpi ja lähti metsään. Saavuttuaan suon laitaan, irroitti hän lumikenkänsä ja alkoi huolellisesti astua pitkin kaatuneita puunrunkoja. Astuessaan eräälle mädänneelle oksalle, joutui hänen oikea jalkansa arvaamatta syvään koloon. Hän kompastui ja kaatui kasvoilleen.
Selvittyään ensi tuskasta niin paljon, että hän saattoi tajuta mitä oli tapahtunut, huomasi hän taittaneensa molemmat sääriluunsa polven alapuolelta.
Ensi osa matkaa kämpälle oli paljasta kiroilemista, toinen kului rukouksessa ja kolmas osa oli kammottavaa hiljaisuutta. Ensi osalla menetti hän pyssynsä, toisella rohkeutensa ja kolmannella tietoisuutensa siitä mitä hänen ympärillään oli. Kuten raajarikkoutunut kaniini laahasi hän itseään lumessa; ainoa tumma pilkku valkoisessa äärettömyydessä. Metsän tummat puut tuntuivat hänen puolitajuisessa mielessään kokoontuvan uteliaina hänen ympärilleen katsellen häntä ylhäisen säälivinä. Ja hänen yllään, näkymättömänä, saavuttamattomana leijaili Pohjolan peloittava pakkanen, odottaen hänen lopullista tupertumistaan.
Metsänkävijän sitkeyden ja villieläimen vaiston avulla pääsi Regis Brugiere vihdoin aukeamalle, jossa hänen kämppänsä oli. Hänen taakseen jäi syvä, kiemurteleva lumivako, hänen kärsimystensä säälittävänä todistajana. Hänen voimansa olivat loppuneet, mutta hän oli kotona. Pitkän ajan kuluttua pääsi hän ovelle ja siinä hän lepäsi. Tapaus oli kauhea, mutta se oli ainoastaan yksi monesta elämän julmassa todellisuudessa.
Hämärä laskeusi erämaahan tuoden tullessaan salaperäiset äänensä. Niitten joukossa kuiskasi pakkanen äänekkäimmin. Regis Brugiere tunsi sen henkäyksen sydämessään ja heräsi peljästyneenä välinpitämättömyydestään. Oli jo aika koota voimansa ja pyrkiä sinne missä oli ruokavaroja ja lämmintä. Tuskaisesti kääntyi hän oikealle kyljelleen ja varustautui kurottautumaan salvan hihnaa kohti. Hänen ensimmäinen liikkeensä aiheutti sellaisen tuskan, että sen saattoi kestää ainoastaan hammasta purren ja silmät kiinni ja niin vähäpätöinen kuin tehtävä olikin, vaati se hänen koko voimansa viimeisetkin rippeet. Se saikin eränkävijän kesyttömän luonnon heti vastaamaan haasteeseen. Regis Brugiere keskitti kaiken tahtonsa äärimmilleen. Kuten kilpajuoksija kiinnitti hän huomionsa maaliin, joka, jos se jäi saavuttamatta, tiesi turmiota.