Puhallettuaan sitten muutaman sauhun rauhallisen tyytyväisenä kysyi hän: »Miten te oikeastaan eksyitte?» Barbara kertoi.
»Sehän oli vallan mieletöntä», torui mies ankarasti. »Ettekö saata keksiä parempaa kuin lähteä varustuksitta metsään? Sehän oli idioottimaista!»
»Kiitos», vastasi Barbara nöyrästi.
»No niin se oli!» intti mies, kuparinruskeitten poskien punehtuessa hieman.
Barbara tutki häntä vähän aikaa miehen kohennellessa nuotiosta. Hän näki mielellään kuinka nuotion valo leikki hänen puhtaaksi ajellulla, kaunismuotoisella leuallaan — ja hän koetti arvailla, mitä hänen sinisten silmiensä väike tiesi. Mies ei katsonut häneen kertaakaan. Nöyrästi myönsi hän itselleen, että se oli oikeudenmukaista. Hän uneksi varmaankin suuremmista asioista, nähden hiilloksessa kuvia siitä sadunomaisesta, salaperäisestä ja työteliäästä elämästä, johon hän kuului. Hänellä ei ollut mitään sijaa tarmontäyteisessä elämässään sellaiselle kuin hän oli — pieni Barbara hupakko, jonka ainoa viehätys oli siinä, että hän hullaannuttavalla tavalla osasi työntää pienen, ihastuttavan leukansa eteenpäin. Barbara kyseli häneltä hänen elämäänsä taivaan tuulien alla.
»Oletteko aina metsissä?» tiedusteli hän.
»En aina», sanoi mies.
»Mutta te oleskelette niissä paljon?»
»Niin oleskelen.»
»Teille sattuu varmaankin monta jännittävää seikkailua?»