Barbara tutki häntä istuen käsi poskella miettiväisenä. Hän katseli aaltoilevaa tukkaa, hänen lempeitä, leikkisiä silmiään, hänen suoraa, hienopiirteistä nenäänsä, hänen voimakasta suutaan, joitten pielet nousivat niin omituisesti ylöspäin ja vihdoin hänen kaunismuotoista leukaansa.
»E-ei», myönteli hän, »enpä luule todellakaan. Minä vain tiedän, että te olette gentlemanni», lisäsi hän ihastuttavan epäjohdonmukaisesti. Stanton kumarsi vakavana nuotiota kohti pilkallisen myöntävästi.
»Miksi ette koskaan katso minuun?» ratkesi Barbara, suuttuneena. »Miksi katsotte vain tuohon hirvittävään nuotioon?»
Mies kääntyi ja katsoi häntä suoraan silmiin. Heti loi Barbara silmänsä alas hänen rehellisen, tutkivan katseensa edessä. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen. Kun hän taas katsoi ylös, tuijotti mies tuleen yhtä rauhallisena kuin ennenkin, nojaten piippua pitelevää kättään toiseen.
»Nyt», sanoi mies, »tahdon minä kysyä teiltä pari kysymystä. Eikö teidän vanhempanne kaipaa teitä, kun olette koko yön poissa?»
»Eihän toki. Olen usein yötä Adamsien luona. He luulevat että olen siellä.»
»Vanhemmat ovat usein levottomia lapsistaan.»
»Mutta minun vanhempani eivät ole ensinkään täällä.»
»Mikä teidän nimenne on?»
»Barbara Lowe.»