Mies vaikeni. Barbara oli ilmeisesti loukkaantunut. Olisihan mies voinut osoittaa olevansa hieman enemmän imartelevan utelias.
»Siinäkö kaikki mitä te haluatte tietää minusta», huudahti hän loukkaantuneen äänellä.
»Minähän tiedän teistä kaikki. Kuulkaahan nyt. Teidän nimenne on Barbara Lowe. Te olette kotoisin Detroitista, jossa te ette vielä ole lopettanut lukujanne. Te olette perheen ainoa lapsi ja olette noin kahdeksan- tai yhdeksäntoistavuotias.»
»Mitä, kuka teille on kertonut minusta?» huudahti Barbara hämmästyneenä.
Stanton hymyili. »Ei kukaan», vastasi hän. »Ettekö tiedä, että me metsien samoilijat elämme huomioistamme? Näettekö mitään erikoista tuossa puussa?»
Barbara tutki kyseessäolevaa puuta tarkkaavasti. »En», myönsi hän vihdoin.
»Siinä on jokin eläin. Katsokaahan uudestaan.»
»En voi nähdä mitään», sanoi Barbara toisen kerran tutkittuaan puuta.
Stanton nousi. Otettuaan kekäleen nuotiosta heitti hän sen puuta vasten. Se mikä puun rungossa oli näyttänyt osalta koloa, alkoi hitaasti selvitä eläväksi eläimeksi ja hetken kuluttua kiiruhti uninen siili siitä varmempaan piilopaikkaan.
»Tällä tavalla minä teistäkin tiedän», selitti salojen kulkija kääntyen nuotioon. »Teidän puheistanne yöksi jäämisestä metsään päätin minä, että te olette pikemminkin käymässä Maxwelleilla kuin Adamseilla. Tiesin että viimeksimainittujen täytyy olla omaisianne, sillä aarniometsiin ei kukaan tyttö sievissä kesävaatteissa lähtisi käymään vain tuttaviensa luona.