»Kyllä», vastasi tyttö.
He tunkeutuivat pensaikon läpi. Se aukeni hiljaa heidän edessään. Barbara katsoi taakseen. Se oli jo hiljaa sulkeutunut heidän takanaan, vieden mennessään heidän kohtauksensa ainaiseksi. Heidän pieni leirinsä oli hävinnyt olemattomaksi. Metsä, suuri, säälimätön, rauhallinen metsä oli ottanut omansa takaisin. Ei mitään ollut enää jäljellä.
Ei mitään muuta ollut jäljellä kuin muisto ja unelma — niin, ja alku. Barbara tiesi, että sen täytyi olla alku. Nuori mies tulisi vielä takaisin hänen luokseen. Hän pukeutuisi silloin harsopukuun, toisenlaiseen harsopukuun, oikein loistavaan. Hän istuisi vanhan lehmuksen korkeimmalla juurella ja mies makaisi hänen jaloissaan. Sitten mies kertoisi hänelle lumotusta maasta, elosta taivaan tuulien alla. Hän olisi hänen ritarinsa, joka lähtisi erämaahan etsimään, mutta palaisi aina hänen luokseen takaisin. Mielikuva tuli Barbaralle äkkiä sanomattoman rakkaaksi.
Sitten hän huomasi, että mies oli pysähtynyt ja katsoen häneen rukoilevasti, anteeksi pyytävästi piti syrjässä heidän edessään olevia pensaan oksia. Aukosta saattoi Barbara nähdä tutun aukeaman ja haiun nousevan Maxwellien tuvan piipusta.
Hän oli nukkunut yönsä melkein oman ovensa edustalla.
»Antakaa minulle anteeksi», sanoi Stanton. »Tarkoitin sitä vain pieneksi, hauskaksi seikkailuksi. Sehän ei ole tuottanut mitään harmia — ainakaan ei teille.»
Hänen silmänsä olivat nälkäiset. Barbara ei löytänyt sanoja vastaukseksi.
»Hyvästi», jatkoi mies. »Jääkää hyvästi. Aikanaan annatte minulle anteeksi — unhoitatte, mikä onkin samaa. Uskokaa minua, jos olen loukannut teitä, niin on myös rangaistukseni oleva ankara. Jääkää hyvästi.»
»Hyvästi», sanoi Barbara, tuskin kuuluvasti. Hän oli jo unohtanut koko juonen. Hän ei pystynyt ajattelemaan muuta kuin sitä, että metsä, säälimätön, epäystävällinen metsä oli vaatimaisillaan poikansa takaisin.
»Hyvästi», sanoi nuori mies uudelleen. Hänen olisi pitänyt lähteä, mutta ei lähtenytkään. Tilanne alkoi käydä jännittyneeksi.