Olen pahoillani etten voi tarjota teille mitään vaihtelua aamiaiseksi. Se on vain samaa illallista, selitti hän Barbaran palattua ja istahdettua kuin paratiisilintu tukille. Hänen poskilleen oli kylmä vesi antanut raikkaan punan, hänen silmänsä olivat hyvin kauniit unesta selvittyään ja hänen tukkansa loisti aamuauringon suuteloista.
Ja ihmeellistä sanoa, mutta hän unehutti kokonaan työntää ihastuttavaa leukaansa eteenpäin.
Hän söi hyvällä ruokahalulla, sillä metsä oli antanut hänelle nälän lahjan. Stanton ei puhunut mitään. Hetki oli sellainen, että puhumatta oli paras. Kaikki ihastuttavat ainekset heidän somassa kohtauksessaan näyttivät kiteytyvän selviksi heille ja Barbara tunsi, että hän muutaman hetken perästä oli pakotettu näkemään mitä ne tiesivät.
Vihdoin sanoi mies, kuitenkaan liikahtamatta:
»No niin, lienee parasta lähteä.»
»Niin», virkkoi tyttö.
He istuivat vielä vähän aikaa katsellen hajamielisinä ystävällistä metsän vihreyttä. Sitten Stanton nousi äkkiä ja alkoi koota tavaroitaan. Tyttö ei liikahtanut.
»Tulkaa», sanoi mies vihdoin.
Tyttö nousi tottelevasti.
»Seuratkaa aivan minun perässäni», neuvoi Stanton.