»Poika rukka», puhui hän itsekseen, »hänellä ei ole mitään makuusijaa. Hän vartioi minua metsän vaaroilta.» Joka muuten oli vallan naurettavaa kuten mikä eränkulkija tahansa tiesi.
Hänen uniset silmänsä katselivat häntä tarkkaavasti — hänen salaisuuttaan, hänen sankariaan. Taasen kävi valkea epäselväksi, taas lopettivat varjot tanssinsa. Viimeinen tietoinen ajatus Barbaran mielessä oli seuraava. »Mutta hänen täytyy olla hyvin vanhan. Hänen täytyy jo olla kaksikymmentä kuusi.»
Sitten hän nukkui.
3.
Barbara heräsi auringonnousuun ja raikkaaseen aamuilmaan, tuntien iloa siitä, että oli nukkunut hyvin ja mukavasti. Teltan aukko oli hienotunteisesti suljettu. Kun hän oli valmis, kurkisti hän teltan raosta ja näki Stantonin hääräilevän nuotion kimpussa.
Hän ojentautui äkkiä ja lähestyi telttaa. Kämmeniensä väliin puhaltaen soitti hän pitkän, kauniin eränkävijän aamuhuudon.
»Yy-löös»! huusi hän ja metsä vastasi siihen monin vivahduksin.
Vastaukseksi väisti Barbara teltan aukon syrjään ja astui auringonpaisteeseen.
»Hyvää huomenta», sanoi hän.
»Kunnia» vastasi Stanton. »Tulkaa, niin näytän teille kevään.»