Huu, Huu, huusi huuhkaja yksitoikkoisesti. Nuotiosta nousi säkeniä taivasta kohti' sammuakseen hetken kuluttua. Ilma kylmeni. Barbaran silmäluomet alkoivat tuntua raskailta. Hän siirsi jalkansa paremmin alleen ja oikaisi itsensä nuotion ääreen kuin kissa liedelle. Jos Barbara silloin olisi arvannut katsoa, niin olisi hän nähnyt kuinka mies omituisen hellä katse sinisissä silmissään tarkkasi häntä.
Pikku, viaton Barbara kulta, hän oli luottavasti kokonaan uskonut itsensä nuoren miehen hyväntahtoiseen huomaan!
»Tule, pikku tyttö», sanoi hän vihdoin hiljaa.
Hän nousi samalla ja ojensi kätensä Barbaralle. Heräten mietteistään, jotka koskivat nuorta miestä, katsoi Barbara häneen heikosti hymyillen ja hänen silmistään katosi kaikki keimailu jättäen niihin vain puhtaan lapsen.
»Tulkaa», uudisti hän pyyntönsä, »nyt on jo aika käydä sisään.»
Barbara totteli. Pikku teltta näytti oikein viihtyisältä. Palsamilehväinen vuode tuntui aivan ylelliseltä, se oli pehmyt kuin höyhenpatja.
»Kun olette valmis», sanoi mies hänelle, »niin sanokaa minulle. Avaan sitten teltan aukon, jotta lämpö pääsee sisälle.»
Pehmeä villapeitto oli erinomaisen miellyttävä. Kun teltan aukko avattiin, huomasi Barbara, että toinen nuotio oli tehty siten, että sen takana oleva vihreä lehdesseinämä heijasti lämmön suoraan aukosta teltan sisään.
Hän oli hyvin uninen, mutta makasi siitä huolimatta kauan valveilla. Metsän äänet lähestyivät salaperäisinä ja liikehtivät pienen leirin ympärillä. Muutamat niistä olivat erittäin peloittavia, mutta Barbara ei välittänyt niistä, sillä mies istui nuotion ääressä, voimakkaat, kauniit piirteet kuvastuen nuotion valoa vasten hänen polttaessaan miettivän näköisenä piippuaan. Barbara katseli häntä pitkän aikaa, kunnes vihdoin nuotion valkea alkoi käydä epäselväksi, juhlalliset varjot lopettivat tanssinsa metsän taustassa ja hän vaipui uneen.
Monen tunnin perästä, niin hänestä ainakin tuntui, herätti hänet jokin mitätön ääni. Lämmin valui yhä miellyttävänä pieneen suojaan, juhlalliset varjot tanssivat yhä metsää vasten, miettivä olento tuijotti yhä hiillokseen, kuvastuen voimakkaasti loimua vasten. Hellä omantunnon tuska hiipi hiljalleen Barbaran hellään sydämeen.