He seisoivat äänettöminä. Barbara kaivoi pieniä reikiä päivänvarjonsa kärjellä. »Ja se tietää perikatoa?» kysyi hän hiljaa, katsahtamatta ylös.
»Olen raatanut raskaasti monta vuotta ja nyt on työni tulos kysymyksessä.»
»Minä ymmärrän», vastasi tyttö painaen päätään vielä alemmaksi. »Se kait olisi hyvin tyhmää, jos nyt keskeyttäisitte matkanne, eikö niin?»
Mies ei vastannut.
»Lähdettekö todella», jatkoi tyttö, miltei kuulumattomalla äänellä. »Te ette saa lähteä noin. Minä pyydän teitä jäämään.»
»En voi», vastasi nuori mies.
Barbara katsahti ylös. Mies seisoi suorana ja uljaana, päättävä tarmo ahavoituneilla kasvoillaan ja siniset silmät katsoivat vakavina ja suoraan Barbaran ohi. Heti leimahti tytössä.
»Luulen nyt, että on parasta että lähdette», sanoi hän 'vihaisesti.
He katsoivat hetken toisiaan silmiin. Sitten Barbara painoi päänsä taas alas ja ojensi kätensä.
»Ette tiedä sitä», kuiskasi hän, »mutta minulla on teille paljonkin anteeksi annettavaa.»