Nuori mies epäröi hetken ja kosketti sitten huulillaan hänen sormiaan. Tyttö ei katsonut ylös. Eleellä, jota Barbara ei huomannut, kumartui nuori mies ottamaan kantamuksensa ja painui metsään.
Barbara seisoi liikkumattomana. Ei lihaskaan hänen ruumiissaan värähtänyt. Ainoastaan päivänvarjo solui äkkiä maahan.
VII.
TYTTÖ JOKA PETTYI.
Tämä on eräs juttu Alfredista. Niitä kiertelee vieläkin monta Lännessä, sillä Alfred oli aikanaan varsin kuuluisa mies. Hän oli pieni ja hän oli ujo. Se onkin pahinta mitä hänestä saattaa sanoa, mutta hän oli sangen pieni ja sangen ujo. Hevosen selässä istuessaan ulottuivat hänen jalkansa tuskin sen vatsan alemman viivan kohdalle, ja vain suunnattomalla ketteryydellään pysytteli hän mukana. Kun hän kulki jalan, erehtyivät vieraat usein sanomaan häntä »pojuksi». Seurassa hän ei koskaan tuonut esille mielipidettään. Elleivät asiat menneet hänen suunnitelmiensa mukaan, teki hän tarpeellisia korjauksia niihin ja toimi niiden mukaan niin hyvin kuin se kävi päinsä. Mutta hän osasikin käyttää hyväkseen kurjimpiakin mahdollisuuksia paremmalla menestyksellä kuin kukaan muu preerioilla. Hänen asenteensa ihmisiin nähden oli ikäänkuin alituista anteeksipyyntöä siitä, että hän yleensä oli olemassa. On sanottu, että kun Alfred otti hengen mieheltä, teki hän sen vastenmielisesti, ilman erikoista innostusta, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut ottaa edesvastuuta niskoilleen ja tällainen puhe preeriaelämän alkuaikoina oli joko turhamaista teeskentelyä tai sitten se oli — Alfredia. Naisväen kanssa hän oli aivan mahdoton. Kuka hyvänsä olisi lyönyt vetoa vaikka viimeisen hyppysellisen kultahietaansa sitä vastaan, ettei Alfred eläessään ollut sanonut mitään lopullisesti varmaa toiseen sukupuoleen kuuluvalle olennolle. Kun kävi aivan välttämättömäksi kääntää jonkun naisen ennakolta suunnittelema aikomus toiseksi, kuten esimerkiksi kieltää häntä ratsastamasta upottavaan hiekkaan, kehoitti hän aina jotakin toista toimittamaan tuon neuvon. Ja silloinkin piileskeli hän taampana, punastellen hullunkurisesti tavatonta rohkeuttaan. Lisätkäämme tähän luisut, kapeat hartiat, lempeä ääni ja pienen pienet valkoisen punaiset kasvot.
Mutta Alfred osasi lukea preerioita kuin kirjaa. Hän osasi ratsastaa missä tahansa, ampua erinomaisesti, ei peljännyt mitään ja osasi tapella kuin villikissa, kun asia todella vaati. Ne, jotka tiesivät jotakin asioista pitivät Alfredia preerian parhaana miehenä. Sen vuoksi ottikin mr Coldwell, suurrikas, hänet palvelukseensa, kun hän aikoi viedä tyttärensä Deadwoodiin.
Miss Coldwell oli päättänyt lähteä Deadwoodiin. Perin rajoitettu kokemus, jonka hänen tapaisensa neitonen oli saanut huvimatkoillaan, joilla maattiin puupermantoisissa teltoissa ja joilla riippui pyyheliinoja telttapylväissä ja erikoiskokit keittelivät leiriläisten iloksi, oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että juuri tuollainen preeria-matka oli hänen mielivirkistyksiään. Luonnollisesti isä Coldwellin oli ennemmin tai myöhemmin otettava hänet mukaansa vuotuiselle käynnilleen Deadwoodissa. Se oli siihen aikaan kun vaunukaravaanit kulkivat Pierren kautta pohjoiseen ja South Forkin kautta etelään. Jotkut yksityiset intiaanit, joilla oli taipumusta murhiin ja joilla oli hieman kehittymättömät käsitykset siitä mitä he saivat ja eivät saaneet tehdä, saattoivat tehdä tuollaiset matkat mielenkiintoisiksi joskus, mutta ei juuri usein. Suurelle karavaanille ei niitten puolelta juuri vaaraa ollut tarjona.
Tyttärellä oli sulhasen tapainen, nimeltä Allen, joka myöskin mielellään teki huvimatkoja ja niin lähti hän mukaan. Hän ja miss Coldwell sonnustivat itsensä oikein perinpohjin ja odottivat matkasta paljon iloa.
Pierressä järjestäytyi sitten kahdeksan vaunua käsittävä karavaani ja siihen liittyivät Alfred ja Billy Knapp.
Molemmat miehet olivat mielenkiintoisia, mutta yhdessä ja toisessa asiassa tyrannimaisia — kuten esimerkiksi siinä etteivät sallineet kenenkään poistua karavaanin näkyvistä. He eivät myöskään selittäneet tyrannimaisuutensa syitä tarpeeksi. Molemmat nuoret kiusoittelivat heitä, mutta huomattuaan Billy Knappin joko järkkymättömäksi tai liian paksunahkaiseksi, käänsivät he kaiken huomionsa Alfrediin. Allen kiusasi Alfredia ja miss Coldwell yhtyi ajattelemattomasti häneen. Yhdessä he usein onnistuivat loukkaamaan Alfredin arimpia tunteita. Jos olisi ollut kysymys vain Allenista, niin harmi olisi piankin loppunut. Alfred olisi yksinkertaisesti tappanut hänet ujosti, mutta koska hän oli niin synnynnäisen kohteliaisuuden kyllästyttämä, että se kokonaan antoi leimansa hänen elämänviisaudelleen, oli hän vaiti eikä tehnyt mitään.